lauantai 29. lokakuuta 2011

Lauantai-illan huumaa

Ajelin torstaina Huitsin Nevadaan lasten kanssa, kyläiltiin kummipojan perheen luona ja sitten mentiin äipälle ja iskälle (kotoisammin mummulaan) yöksi. Lapset jäivät sinne viikonlopuksi Veeran somasti kysyttyä mummulta, että "Mummu, voitaisiinko me jäädä tänne kahdeksi yöksi niin äiti ja isä saisi olla kaksistaan". Perjantaina mummun ollessa töissä painottivat sitten kaikki muksut, että äiti EI saa kanssa jäädä mummulaan viikonlopuksi. Oli ilmeisen raskasta, että äidin ollessa paikalla mummulassa on tismalleen samat säännöt ja kuri kuin kotonakin. Illalla ajelin siis yksin kotiin ja mässäsin jätskillä, meillä oli leffailta kaksistaan. Tänään saatiin nukkua pitkään, käytiin kaupungilla kahvilla ja äsken lenkillä Isometsän puskissa.

Säästyi muuten kivasti rahaa kaupungilla kun ei raaskinut ostaa mitään, koska ennen kaupungille lähtöä maksoin kasan laskuja. Ihan niin kuin olisi shoppaillut saamatta mitään tilalle, kummallista miten puhelinlaskujen maksaminen ei nostata mielialaa niin kuin vaatteiden ostaminen?

Mutta sitten päivän positiivinen pamaus: Olen oikeastaan pari viikkoa jo tarkkaillut mitä höttöä suuhuni laitan ja tietoisesti välttänyt jatkuvaa leivän pupertamista, sillä leipä runsailla rasvaisilla päällisillä ja kaikki suolainen ja rasvainen kuten sipsit on meikäläisen pahe, ei niinkään makeat jutut. Itse asiassa sen jälkeen kun vaihdoin kaupan maustetut jogurtit kuukausi pari sitten luonnonjogurttiin ja Lindahlin partasuu-ukon Turkkilaiseen jogurttiin, ei ole ollut hillitöntä makeanhimoa laisinkaan ja mummulassa syöty hedelmäjogurtti sai hiukset nousemaan pystyyn makeudellaan. Toki joskus tekee suklaata mieli, mutta karkit ja pullat ei lennä ajatuksissa non-stoppina. Aamulla kävin vaa'alla ja kropasta on lähtenyt nesteitä 1,5 kg :-) Itse asiassa vielä viikko sitten vaivannut pömppövatsa ei ollut aamulla ollenkaan niin silmiinpistävä. Tai ehkä kuvittelen? Vielä kun pääsisi leukaperissa ja poskissa kukkivasta hormonäppyrykelmästä eroon. Otan ilolla vinkkejä vastaan...

tiistai 25. lokakuuta 2011

Syksyn hämärissä löydän sisäisen mummoni

Suurin ongelmani (ja minun ongelmastani tulee automaattisesti myös mieheni ongelma, sillä asia on tapetilla aina kun kiukuttaa ja tämä asia kiukuttaa nyt jatkuvasti) on  tällä hetkellä tämä salakavala painonnousu. Tai oikeastaan se, että paino ei laskekaan samalla lailla kuin ennen (lue: ilman suurensuurta vaivaa). Lopullinen niitti oli se kun perjantaina hurrasin, että Nellystä tuli paketti mekkoja joita ajattelin sovittavani Iloinen itsenäisyys-bileitä varten, pakkohan niistä jonkun on sopia. Hah, kuinka väärässä olinkaan! Sitä laihana sujahti vaatteeseen kuin vaatteeseen kuin silakka ja koska rintamustakaan ei ole kuin nimeksi, kaikki näytti hyvältä. No siis kaikki sen tyyliset joista nyt yleensä pidänkin, mitkään avarakaula-aukkoiset ei ole olleet mun juttu ikinä, juuri siitä syystä ettei ole ollut muuta esiteltävää kuin ihon läpi kuultavat luut. Menkääpä kaikki aikuiset lanteikkaat naiset lähimpään vaatekauppaan ja pukeutukaa paljettitoppiin ja housuihin jotka puristaa kotoisasti lantiolta. Luvassa itkua ja hampaiden kiristystä. Ja entäs muodikkaat mukanahkaleggarit? Oletteko nähneet mustaihoista tehotuotettua reidekästä kalkkunaa? Tulkaa tänne Poriin, voin näyttää yhden.

Ja voisiko joku kertoa miksi lihon alhaalta ylöspäin (tai oikeastaan keskivartalosta reisien kautta peffaan ja  siitä vasta ylös), mutta laihdun ylhäältä alas? Sehän tarkoittaa, että jossain vaiheessa laihtumista alaosa näyttää vieläkin isommalta suhteesa ylävartaloon. Epäepäepäepäreilua. Thank god ollaan siinä vaiheessa vuotta, että voi etsiä taas sauvakävelysauvansa autotallista, vetää pipon syvälle silmilleen ja aloittaa dementiahiihdon. Go mamma go.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Tunnustuksia



Tunnustan. Olen rakastunut 17-vuotiaaseen  vampyyriin. Tavataan Edwardin kanssa seuraavan kerran 18.11. kun Twiligt-Breaking Dawn osa I saa ensi-iltansa. Aikanaan katsoin sen ekan leffan enkä vaan kertakaikkiaan ymmärtänyt mikä siinä nyt niin hienoa oli, selkeä teinileffa. Sitten tuli jossain tilapäisessä mielenhäiriössä kasottua toinenkin leffa, Eclipse. Se jostain syystä kolahti enemmän ja sitten oli pakko hakea vielä ykkönen uudestaan vuokralle. Katsoin ne vielä kummatkin samana päivänä ja hoksasin, että pakko niissä joku juju on olla. Päästäkseni selvyyteen mikä se juju oli, kävin ostamassa koko kirjasarjan ja luin ne valehtelematta viikossa, vika kirja, juuri kyseinen Breaking Dawn on yli 600 sivuinen ja luin sen kahdessa päivässä. Ja silloin tajusin miksi ne leffat veti väkeä kuin pipoa ja miksi kirjoja on myyty ihan simona. Rakastuin. Luin saman tien koko sarjan uusiksi, nyt hitaammin ja oikein rakkaudella. Ja kolmannen kerran. Ja sitten tulikin pian kolmas leffa, New moon, levitykseen. Olen koukussa. En tiedä onko tämä noloa, meitä samanlaisia kolmekymppisiä vampyyrista haaveilevia naisia on tuttavapiiri piukassa. En tule marraskuussa olemaan ainut kolmekymppinen kaikkien teinityttöjen keskellä Finnkinossa. Ehei, meitä on siellä monta.

perjantai 14. lokakuuta 2011

Vapaapäivä 4/4

Tervetuloa huiman jännittävään vihdoin turvallisen tasaiseen elämääni. Viimeisen vapaapäivän ohjelmana on ollut tutusti kodinhoitoa, esikoisen hakemista eskarista ja kauppareissu. Vaihtelua päivään toi keskipitkä tunnin kävelylenkki ystävän kanssa. Jostain kumman syystä ystäväpiirini koostuu ihmisistä, joiden kanssa ei tarvitse olla kylkikyljessä ja yhteyksissä joka ikinen päivä tai edes viikkokaan, mutta kun taas ollaan yhteydessä, juttu jatkuu siitä mihin viimeksi jäi eikä siitä tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa, että yhteydenpito on ainakin minun osaltani välillä aika harvaa. Toisin sanoen ystävikseni on valikoitunut ihmisiä, joiden elämä on, ei samanlaista kuin omani, mutta samaan tapaan kiireistä ja aina ei vaan pysty olemaan yhteyksissä. Mutta jos jotain isoa tulee, on se harva joukko, jolle ilmoitan heti. Se pieni ryhmä koostuu niistä ihmisistä, jotka ovat olleet läsnä iloissa ja suruissa ja toivon saavani jakaa heidän onnen hetkensä ja auttavani murheissa. Sen enempää avaamatta tänään käytyä keskustelua voin vain todeta, että kävelylenkki ei tunnu missään ja murheetkaan ei niin paina kun voi asioita yhdessä ihmetellä. " Kun yössä yksin vaeltaa voi kaltaisensa kohdata ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea". (Tehosekoitin)




keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Elokuvissa

Eilinen ilta kului somasti pikkusiskon kanssa pienen napostelun parissa Amarillossa ja siitä jatkettiin elokuviin katsomaan mitä siellä pyörisi. Päädyttiin katsomaan leffa nimeltä Piiat, joka perustuu Kathryn Stockettin samannimiseen romaaniin. Oli ihan virkistävä pläjäys ja parit kyyneleetkin tuli kotiapulaisten murheiden vuoksi vuodatettua.

Mutta mutta! Ennen leffaa katseltiin aulassa trailereita ja eihän me voitu olla huomaamatta Ryan Goslingin (ihana ihana ihana Ryan, mm. leffasta Notebook-Rakkauden sivut) vatsalihaksia näyttelijänlahjoja elokuvan Hölmö hullu rakkaus trailerissa (kohta 2:24). Ja samaa jamppaa pääsee vielä ihailemaan elokuvissa pyörivässä Drive-leffassa. Oikeasti. Ryania ei vaan voi katsella liikaa. Melkein jo harmitti, että ei valittu jompaakumpaa. Mutta edelleen kyllä voin meidän alkuperäistä valintaa suositella. Ehkä tie vie pikaisesti leffaan katselemaan Ryania. Uh.

Tarvitseeko tähän perustella yhtään mitään?

Kuva: www.thehunkies.com

Christina Perri

Christina Perri





Ah, hetkeen ei ole oikein ollut mitään musiikkia joka oikeasti koskettaisi ja menisi polviin niin kuin PKS:n ruokalan kotikalja, mutta radiossa on alkanut soida ahkerasti Christina Perrin Jar of Hearts, herkkä ja kaunis kappale, jossa on vielä ihan hirveän kaunis musiikkivideo josta en saa silmiäni irti. Puhumattakaan naisen tyylistä, sattuneesta syystä nuo tatuoinnit sattuu olemaan jonkun sydäntä lähellä. Tatuoitu, mutta tyttömäinen. En olisi muutaman vuoden kuluttua yhtään pahoillani, mikäli Matias toisi tuollaisen tytön näytille. Tai jos jompikumpi neideistä päättäisi teini-iässä järkyttää tuolla tyylillä :-D Äitiä vastaan kapinointi tulee vaatimaan meidän lyyleiltä vähän enemmän kuin tatuoinnin ottamisen. Ellei se ole joku huonosti hakattu tuherrus...

Kuva: www.christinaperri.com

Talveksi talipalloksi?

Tänä vuonna ei tammikuun jälkeen ole tullut kunnosta huolehdittua. Kuulun siihen sakkiin, joka murheissaan sortuu lohtusyömiseen. Yhtäkkiä salaatit, kevyttuotteet ja kohtuullinen herkuttelu ei vaan kiinnostanut yhtään, oli paljon houkuttelevampaa joka ilta marssia popcornkipon tai jäätelökulhon kanssa telkun eteen surkuttelemaan. Tätä on siis jatkunut pian 9 kuukautta. Keväällä polkupyörällä töihin sotkeminen 6 km kaksi kertaa päivässä ja viisi kertaa viikossa sentään piti vielä huolen jonkinlaisesta yleiskunnosta, mutta nyt siirryttyäni iloiseksi Fiat Puntoilijaksi, ei tule polkupyörään koskettuakaan.

Nyt kuitenkin vaa'an näyttäessä 70 kiloa, eli 8 kiloa enemmän kuin tasan vuosi sitten, vaatteiden krinnatessa ja farkkujen jäädessä puoleen reiteen on hyväksyttävä tosiasia, että asialle on pakko tehdä jotakin. Mallia "Kuivan kesän orava" en enää halua olla, mutta tottatosiaan olisi mukavaa mahtua kunnialla niihin farkkuihin joihin mahtui vuosi sitten. Kun olo on muutenkin kurja, olisi kiva jos ei tarvitsisi vielä masentua peilikuvaansa katsellessa. Tai leikkiä farkut jalassa muffinsia jenkkakahvojen tehdessä iloisen pelastusrenkaan vyötärölle. Ja nyppiä niitä kirottuja farkkuja ylös jatkuvasti, koska ne on niin kireät, että tulee sama ilmiö kuin liian kireiden sukkahousujen kanssa, pikkuhiljaa huomaat niiden rullautuva alaspäin. Ensi kesänä toivon näyttäväni taas sutjakalta itseltäni, en vihreässä uimapuvussa jättimäiseltä päärynältä. Olen nimittäin luullut olevani vartalonmalliltani H. No ilmeisesti tämä pyöristyminen vaikuttaa kroppaani niin, että hoosta tulee A, kotoisammin päärynä.

Hyvästi siideri, hyvästi popcorn ja jäätelö. Tervetuloa uudet ystäväni kukkakaali, porkkana ja salaatit. Pitänee taas iltojen pimettyä kaivaa autotallista sinne piilotetut sauvakävelysauvat. Ei niillä päivänvalossa sentään kehtaa köpötellä.

tiistai 11. lokakuuta 2011

Kodinhoitaja avautuu, samoin kukkaron nyörit.

Kertokaa rakkaat ihmiset minulle paljonko te pesette pyykkiä viikossa? Itse pesen valehtelematta seitsemän tai kahdeksan KONEELLISTA joka ikinen viikko mikä tarkoittaa sitä, että kylppärin pyykkiteline on koko ajan käytössä, koska haaveeni pesutornista kuivausrumpuineen ei ole vielä toteutunut (kuinka arkipäiväisiä voi olla kolmen lapsen äidin haaveet). Kaiken huippu, asia, joka onnistui eilen pilaamaan päivän, oli hetki kun hain lapset hoidosta. Sunnuntaina pesty ja hoitopäiväksi kuivunut Neean ulkoilupuku oli sen näköinen kuin neitiä olisi otettu korvista kiinni ja kastettu kurasammioon. Tädit sanoivat, että luulivat ulkona olevan aamupäivällä kuivaa, mutta ei sitten ollut ja koska puhdas puku joka tapauksessa kurastui aamupäivällä, ei neidillä ollut kurahousuja iltapäivälläkään sateen jälkeen. MIKSI PIIP NE KURAVAATTEET SITTEN ON PITÄNYT SINNE HOITOON RAAHATA JOS NIITÄ EI KÄYTETÄ? Olisi pikkuisen verran muutakin tekemistä kuin pestä sitä halvattua ulkoiluvaatekertaa kolme kertaa viikossa ja muut vaatteet päälle. Ei ulkovaatteiden, varsinkaan hoitovaatteiden, tarvitse kimallella puhtauttaan, mutta olisi tottatosiaan mukavaa nostaa lapsi autoon ilman, että koko auto on kattoverhoilua myöten märässä hiekassa. Olen suunnitellut alkavani pitää lapsia alasti. Ei tarvitse kuin heittää sangollinen vettä niskaan ja putiputs.

Toinen asia: paljonko teidän lapsilla kuluu kenkiä viikossa? No ei vaan, monetko kengät lapset saa puhki vuodessa? Mikä on normaalia? Veera 6 v on onnistunut tässä syksyllä saamaan reiän yksiin lenkkareihin ja yksiin kumisaappaisiin, vetoketjun rikki yksistä nilkkaremmiballerinoista ja kasvanut kesän aikana ulos kolmista kengistä jotka äitinsä kuvitteli menevän syksyyn. Matias on hoidossa saanut tuhottua jo kahdet lenkkarit, Neea kasvanut ulos kesän aikana useammista kengistä. Tänään piti hakea välikausikengät kaikille, koska alkaa olla jo viileä ja kahden viikon päästä varmaan saa jo ostaa talvikenkiä. Enhän mä osta kenkiä enää itselleni kun kolmen koplan kenkiin menee yhden kuukauden palkka. Sitten vielä lisätään neljä upeaa vuodenaikaa ja lasten käsittämätön kyky kasvaa kilpaa rikkaruohojen kanssa. Lasten ylläpito on kuulkaa arvokasta puuhaa.

Älkää edes muistuttako, että niitä pitäisi alkaa vielä kuljettaa harrastuksissa ja varustaa siihenkin. Ja jos ei ole ostamassa tavaraa omille rikkaruohoilleen, on jonkun synttärit, ristiäiset, joulu, nimpparit, tai muu juhla. Monta kertaa vuodessa. Sitten loppuu vuosi. Ja taas kaikki alusta. Loputtomasti. Maailman loppuun asti.

Älkää käsittäkö väärin, minusta on kiva antaa lahjoja. Antaisiko joku minulle palkankorotuksen ja lottovoiton? Joskus vaan mietityttää mitä järkeä tässä kaikessa on? Maailmassa on lapsia joilla ei ole yhtään mitään, lapsia jotka ansaitsisi osan meidän lasten vaatteista, leluista ja rakkaudesta mitä saavat osakseen. Ja kyllä minä voisin lahjoittaa pari vuodenaikaakin pois. Vai että voisi jättää välistä parien välikausivaatteiden- tai kenkien ja harrastusvälineiden oston. Miikka on onneksi meidän perheen hyväntekijä, joka sitten koko perheen puolesta jutustelee puhelimessa UNISEFin kerääjien kanssa ja lahjoittaa palkastaan osan, että edes joku nälkäinen lapsi saa annoksen ruokaa.

Ah, tulipa avauduttua. Joskus vaan vähän väsyttää, että tässä maailmassa ja tuttavapiirissäkin mitataan toisten arvo sillä, millainen talo, auto, vaatteet ja tavaramäärä toisella on. Ja ärsyttää sekin, että itsekin aina haaveilee tavarasta ja vaatteista yms. ja unohtaa sen, että elämässä on jotain tärkeämpääkin. Ilmeisesti kevään murheista on jossain määrin päästy yli, kun on puhtia haaveilla kalliista laukusta ja ylihintaisesta kietaisumekosta. Tai ehkä hömppähömpällä on vaan helpompi peittää se tosiasia, että tässä on vielä paljon mietittävää.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Kukkakaalikeitto

Viime viikkojen teemana on ollut erilaisten sosekeittojen valmistus. Muu perhe ei oikein sosekeittoja arvosta, mutta itse sitten näitä nautiskelen ja joskus pikkusiskokin poikkeaa kattilan ääreen. Suosikit on kukkakaalisosekeitto, punajuurisosekeitto vuohenjuustolla tuunattuna sekä porkkanasosekeitto. Myös suppilovahverokeitto on herkkua! Hakusessa on ollut täydellisen kukkakaalisosekeiton ohje ja tämä simppeli ohje on kivunnut suosikiksi, tosin etsintä jatkuu vielä:

2-3 kukkakaalia paloiteltuna
1/3 isosta purjosta
2 l vettä
2 kasvisliemikuutiota
1½ Valio Koskenlaskija Kylmäsavuporo-sulatejuustoa
4 dl ruokakermaa
6 rkl vehnäjauhoja + 4 dl vettä

Kullota purjo pannulla. Keitä kukkakaaleja n. 10 min kasvisliemikuutioilla maustetussa vedessä. Lisää sulatejuusto sekä purjo ja soseuta sauvasekoittimella. Lisää ja sekoita joukkoon vehnäjauho-vesi-suuruste ja keitä hetki sekoittaen. Silppua pinnalle vielä persiljaa.

En nyt kyllä ala valokuvailla tähän hätään kukkakaalikeittoani. Eiköhän suurin osa kansasta tiedä miltä se näyttää :-)

Huomenna saan ystävältäni Katariinalta pari ämpärillistä suppilovahveroita, joten niiden parissa askarrellen kuluu vapaapäivät!

tiistai 4. lokakuuta 2011

Mukavaa syksyssä on...

... ainakin se, että lenkillä voi käydä ihan kaikessa rauhassa. Nytkin tehtiin lasten kanssa pitkä lenkki syystuulessa ja sateessa eikä tarvinnut väistellä muita lenkkeilijöitä. Kaksi isompaa polkee, nuorin istuu vaunuissa ja useimmiten nukahtaa päikkäreilleen siinä ihan vainvihkaa, sisällä kun tuo päiväunille meno on jo nykyisin aika takkuista. Parasta on lenkkeillä pienessä sateessa kaksin koiran kanssa, jolloin kuuntelen musiikkia kuulokkeilla ja mietin omiani.

Tänä syksyä innoistuin oikeastaan ensimmäistä kertaa eloni aikana askartelemaan myös kukkaistutuksia ikkunalaudoille. Kanervia ja syklaameita olen ostanut enemmän kuin laki sallii. Ainut mikä harmittaa on se, että syyskausi kestää niin vähän aikaa ja kohta on aika jo vaihtaa kukat havuihin. Äitini antoi parit valtavat kurpitsat jotka koristavat terasseja ja pienen possun kokoiset kesäkurpitsatkin päätyivät koristeiksi. 



Toisaalta on aika nääntävää, kun piha täyttyy lehdistä ja haravoinnista ei tunnu olevan mitään apua, piha näyttää hetkisen kuluttua tismalleen samalta kuin ennen haravoinnin aloitusta. Mutta koska lapset on kuitenkin ulkoilutettava, kuluu oma aika huomattavasti joutuisammin vaikka sitten haravan varressa kuin huvimajassa lasten leikkejä valvoessa. Joen läheisyydessä ei lapsia uskalla jättää valvomatta vaikka eipä tuo kovin paljon omia lapsia kiinnosta, suurempi vaara vierailevilla pikkutähdillä on tipahtaa penkereeltä.

maanantai 3. lokakuuta 2011

Ruohonleikkurilla on asiaa

Hyvä Nurmikko. 
Meillä oli kiva kesä ja vietimme pari kertaa viikossa hienoja hetkiä keskenämme. Tiedän hyvin, että kykenen viemään sinulta jalat alta yhä uudelleen ja uudelleen. Nyt kuitenkin voisit lopettaa jo kasvamisen sillä en aijo palata luoksesi enää kuin kerran,tuolloin jätän hyvästit. Nyt on jo lokakuu. Erottaisiinko ystävinä? Tuo jatkuva kasvaminen alkaa jo vaikuttaa aika epätoivoiselta yritykseltä saada minut luoksesi yhä uudelleen. Ensi kesänä löydät varmasti uuden ruohonleikkurin, joka kaataa sirot vihreät vartesi maahan. 
Terveisin ystäväsi Ruohonleikkuri.

PS. Sanotko sille äitienpäiväruusulle jonka emäntä istutti kukkapenkkiin, että ruusun on luonnotonta alkaa kukkia kolmatta kertaa vuoden aikana, varsinkin kun se kolmas kukintakerta on lokakuussa.
 

Minne se kesä hävisi?!?

Olen kesäihminen. Olen ollut sellainen aina. Jo vuodesta -81 kun päätin syntyä heinäkuun helteeseen. Uskomatonta, miten monta kuukautta on hirveää kärvistelyä jonka kestää, kun tietää, että odotus palkitaan lopulta kesällä.

Mistä on kiva kesä tehty? Lomasta, auringosta, kesäsateesta, vähistä vaatteista, ruohon tuoksusta (ja jatkuvasta ruohonleikkuusta), lämpimistä kesäöistä, Jazz-viikosta Porissa, omasta veneestä ja omasta rannasta. Tämä kesä meni vaan jotenkin niin pian ohi. Loma kului miehen osalta terasseja rakentaessa ja taloa maalatessa, itse kipuilin elämän kolhujen kanssa. Asiat ei aina mene niin kuin ajattelisi ja joskus ottaa aikaa, että pääsee yli siitä tosiasiasta, että elämä ei mene suunnitelmien mukaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin ja uusi kesä on edessä.

Mutta valokuvista päätellen kesä oli tänäkin vuonna :-)
 Veneilyä.
 Juhannustaikoja mummilassa.
 Lisää veneilyä!

Lehtokotiloiden ihmettelyä.


Tästä se alkaa.

Hah. Hmph. Öh.

Ei ole helppoa aloittaa uutta blogia, ei vaikka usein tuntuu, että olisi vaikka mitä kirjoitettavaa. Oikeastaan suurin ongelmani on päättää minkä haluan jakaa muiden kanssa ja minkä haluan pitää omanani. Sitten pitäisi määritellä kenelle tämä on suunnattu ja mistä sellaisesta kirjoitan joka kiinnostaisi lukijoita? Käsityöblogia en voi pitää, käden taidoista kertoo paljon se, että olen kutonut samaa viininpuna-valkoraitaista kaulahuivia vuodesta 2001. Ompelukoneen omistan, koska äitini antoi sellaisen häälahjaksi vuonna 2005, sillä olen korjannut tasan kaksi takkia, yhdet kurahousut ja ommellut neljä koristetyynynpäällistä ja kahdet verhot. Niin no, lyhensinhän minä Ellokselta tilatut paneeliverhot (20 kpl, pituus muka 220cm, todellisuudessa tuo 220cm+/-5cm) joista nerokkaasti päätin vain kaikista kääntää saman verran, koska oletuksena oli se, että ne on kaikki saman mittaisia. Eipä ollut. Nyt olohuoneessa on 20 paneeliverhoa joiden mitta on 215cm+/-5cm. Leivonta-tai ruuanlaittoblogi on yhtä tuhoon tuomitu. Kukaan ei taatusti halua lukea siitä miten voi tuhannella ja yhdellä tavalla yhdistellä makaroonia ja jauhelihaa tai makaroonia ja sitä samaista jauhelihaa. Ottaen huomioon, että rajallinen ruuanlaittotaitoni on yhdistetty kolmeen nirsoon lapseen ja vielä nirsompaan mieheen, on suoranainen ihme, että lapsilla ei ole riisitautia tai he ovat edes elossa. Leipoa osaan, mutta ollaanko rehellisiä? Kukaan ei jaksa valokuvata voisilmäpullia. Tai kukaan ei ainakaan jaksa lukea blogia joka on pyhitetty kyseiselle leivonnaiselle ja sen sisaruksille, korvapuustille ja pullapitkolle. Muotiblogi on täysin tuhoon tuomittu idea, sillä ainut bloggaaja joka osaa kirjoittaa muodista, vaikka itse pukeutuu itseni tavoin lähes pelkkään mustaan ja harmaaseen, on Olivia-lehteen kirjoittava Stella, jonka tyylistä ja blogista tykkään ihan hirveästi.

Jos kirjoittaisin nyt vaikka aluksi siitä, kenen elämän merkeistä kirjoitan? Katsotaan sitten mihin suuntaan tämä blogi alkaa kasvaa. Olen 30-vuotias nainen Satakunnasta. Perheeseeni kuuluu valloittavan persoonani lisäksi mieheni ja kolme lastamme, jotka ovat syntyneet 2005, 2007 ja 2009. Karvojen levittämisestä asuntoomme huolehtii kääpiöpinseripoika. Asumme toistakymmentä vuotta sitten rakennetussa omakotitalossa joen rannassa. Yritän vapaa-aikanani epätoivon vimmalla laittaa nurkkia kuntoon lasten huolehtiessa siitä, että hetki sitten laitettu yksivärinen tapetti ei taatusti viikkoa kauempaa ole yksivärinen ja kalusteetkin on järjestään tuunattu iloisemmiksi tusseilla tai vahaväreillä. Oikeastaan vapaa-aika menee paljolti lasten ja parisuhteen ehdoilla. Turhanaikainen räpistely omaa minuutta etsiessä alkaa olla hiljalleen ohi kun olen ymmärtänyt, että elämä on tässä ja nyt. Aikansa voi käyttää pilvilinnojen maalailuun, mutta lopulta onnellisuus ei ole päämäärä vaan elämäntapa. Mutta onhan tämä elämä muutakin kuin perhettä ja kotia. Työskentelen sairaanhoitajana ja rakastan musiikkia, kesää, kivoja vaatteita ja ruuanlaittoa. Olen koukussa muutamaan blogiin, niiden lukemiseen menee enemmän aikaa kuin edes saisi. Iltaisin käperryn mieluiten sohvalle tai leffahuoneen löhötuoliin katsomaan leffoja miehen kanssa tai sitten luen. Nopeasti ja paljon.

Oikeastaan pääset tutustumaan sielunelämääni parhaiten, kun listaan 25 asiaa, jotka saan itsestäni paperille. No ruudulle.

1. Rakastan ruokaa. Kaikkea ruokaa. Elän syödäkseni.

2. Vihaan liikuntaa. Liikun satunnaisesti vain koska liikkuminen mahdollistaa syömisen useammin.

3. Rakastan olla äänessä. Oli sitten kysessä karaoke tai työpaikan kahvihuone. Harvemmin kuitenkaan sanon mitään asiallista. Toisaalta small talk ei minulta onnistu enkä todellakaan ymmärrä kysyä toiselta "mitä sinulle kuuluu" tai muuta asiaankuuluvaa. Onneksi eivät osaa ystävänikään :-D

4. En halua näyttäytyä uimapuvussa/bikineissä julkisesti. Ennemmin ajan pääni kaljuksi. Ja uin altaanmitan tai kaksi kiehuvassa ruokaöljyssä

5. Olen suurpiirteinen ja pikkujuttujen pipertäminen ei ole millään tavalla alaani. Pilkunviilaamisen ja yksityiskohtien hiomisen jätän suosiolla muille. Jos rakentaisin aitaa, tekisin ehkä yhden tolpan rakkaudella ja siitä tulisi hienoin tolppa ikinä ja sitten musertuisin sen tosiasian edessä, että niitä kirottuja seipäitä pitäisi veistellä vielä muutama sata lisää ennen kuin aita on valmis.

6. Töissä potilaat kyselevät synnyinmaatani ja kehuvat miten hienosti osaan puhua suomea. What can I say? Kotimaani ompi Suomi, Suomi armas synnyinmaa. Vanhempiani suomalaisempia saa hakea. Vai olisinko sittenkin 175 senttinen kiinalainen? Venakko? Mongoli? Tosin hurjia huhuja venäläisyydestäni liikkuu. Enkä niiltä huhuilta täysin halua siipiä katkaistakaan, koska asiasta on saatu pikkusiskon kanssa monta hyvää keskustelua ja käytännön pilaa aikaiseksi.

7. Kesän lähestymisen tietää siitä, että kasvoni peittyvät pisamista.

8. Perhe on kaikki kaikessa, erityisesti lapset, mies ja sisarukset. Ken uhkaa läheisiäni, saa tuntea vihani. Perheen kanssa voin olla aito oma itseni. Perheeni harmiksi.

9. Voisin jättää kevyesti työni terveysalalla ja alkaa vaikka radiotoimittajaksi. Mikä tahansa luova ala olisi lähempänä sydäntä.

10. Koska töissä pitää olla sosiaalinen, empaattinen ja herttainen, valitettavasti kotioloissa en jaksaisi millään olla työminän kaltainen. Kiukuttelen, olen erakko enkä millään jaksaisi enää ottaa kenenkään murheita kannettavakseni.

11. "Olisi upeaa olla äitinä yhtä hyvä, oikeamielinen, hymyilevä ja lempeä kuin Pieni talo preerialla-sarjan äiti rouva Ingals, mutta niin monen äidin tapaan haparoin polullani, karjun, lipeä ja horjun". Näillä sanoilla joskus jossain lehdessä eräs äiti kuvaili omaa äitiyttään ja tunsin sillä hetkellä, että joku ymmärsi.

12. Rakastan lapsia, vihaan raskaana olemista. Joka vielä kerran tulee sanomaan, ettei raskaus ole sairaus ja että raskaana ollessaan säteilee, saa nyrkistä.

13. Olen keskivertoa vapaamielisempi enkä ole ensimmäisenä tuomitsemassa ihmisiä, jos en muuta ole elämäni aikana oppinut, niin ainakin sen, että kenestäkään ei voi ulkonäön perusteella sanoa millainen ihminen todellisuudessa on.

14. En osaa rentoutua ja olen kärsimätön. Katson lempisarjani pikakelauksella ja elokuvissa istuminen on tuskaa, koska en pääse välillä tekemään jotain muuta tuikitarpeellista. Jos joudun istumaan hiljaa aloillani liian pitkään, tunnen pakonomaista tarvetta tehdä itselleni etulohkon lobotomian tunkemalla lyijykynät sieraimiini ja lyömällä pääni pöydän reunaan.

15. Itken helposti kun kuulen musiikkia josta pidän. Tai no. Itken helposti. Usein. Kaikesta.

16. Muistan ihmisten kasvot, en nimiä. Potilaista muistan potilaspaikan ja vaivan, joten häpeällisen usein tulee puhuttua ihmisistä nimen sijaan kutsuen häntä "ysihuoneen peräpukamaksi"...

17. Jos juon, juon heti liikaa. Tunnen rajani vasta kun olen sen ylittänyt. Onneksi satun olemaan humalassa hillittömän hauska ja erityisen hurmaava. Valitettavasti tuo humalan aiheuttama itsetunnonpuuska hiipuu aamuun mennessä.

18. Huumorintajuni on sairas ja kaksimielinen. Henkiseltä kehitykseltäni vastaan 15-vuotiasta teinipoikaa.

19. Viimeiset 6,5 vuotta ole herännyt 3-10 kertaa yössä. Ajoittain olen melko väsynyt.

20. Pelkään yksinäisyyttä, mutta kaipaan omaa tilaa. Parisuhde ja lasten saaminen on ollut melkoisen kasvattava kokemus :-)

21. Haluan asua vanhassa isossa maalaistalossa, mutta samalla haluan palveluiden olevan lähellä. Mistä löytyisi vanha kansakoulu/hirsitalo keskeltä kaupunkia? Kuka voi auttaa, kenelle voi soittaa?

22. Kesä on parasta mitä tiedän. Miksi lapsuudessa paistoi aina aurinko? Sellaisia kesiä kaipaan, mutta ylipäätään saa olla vaikka sateista kunhan on lämmintä.

23. Pelkään pimeää ja nukkuessani varpailla pitää aina olla peitto ja vaatekaappien ovet kiinni etteivät möröt nappaa. Kauhuelokuvia en uskalla yksin katsoa. Enkä aina kaksinkaan.

24. Olen huono kokki. Reseptien kanssa ruuanlaiton luulisi olevan helppoa, mutta kun on näin suurpiirteinen, ei aina jaksa niin tarkkaan mittailla ja vatkailla.

25. Olen viimeisen vuoden aikana tapetoinut asuntomme seinät parhaimmillaan kahteen kertaan koska en osaa päättää mikä olisi hyvä. Ainut huone johon ei aio koskea kymmeneen vuoteen on 3,5 metriä korkea olohuone jonka tapetinpoisto, pohjatyöt ja uudelleentapetointi viritelmällä ruokapöytä & A-tikkaat oli minulle ja puuhailuani sivusta seuranneille läheisilleni hiuksianostattavan jännittävä kokemus.