keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

On siis kevät...

Minä se olen kohtalaisen kova tyttö (taitaa se tyttöys olla jo kauas taakse jäänyttä aikaa) lupailemaan, että pidempiä taukoja kirjoitteluun ei enää tulisi, mutta ah, olen epäluotettavuudessani yhtä luotettava kuin junan vessa ;-) Täytyy myöntää, että kirjoittamisen sijaan on aika mennyt aika tehokkaasti töiden ja kodin merkeissä ja siinä sivussa mahdollisimman paljon salilla ja lenkillä. 

Suurempaa draamaakaan ei ole elämään tullut, paljon on kyllä tullut pohdittua sitä miten pienestä kaikki voi olla kiinni. Joskus niinkin pienestä kuin millin läpimittaisesta luomesta. Sellaisen reilu kuukausi sitten bongasin jalkaterän ulkosyrjästä ihan sattumalta, siis sikäli, että saliharjoittelun myötä on notkeus noussut potenssiin puuhevonen ja jotenkin ei vaan jalat taivu, en liiemmin ole luomia koskaan sillä silmällä katsellutkaan. Mutta siinä se minua pällisteli, pienen pieni musta ja vähemmän tarkkarajainen luomi. Ajatus siitä riivatun kirpunjätöksen kokoisesta uudesta väriläiskästä jäi vaivaamaan sen verran, että päätin käydä sitä esittelemässä työterveyslääkärille. Hän oli sitä mieltä, että aihetta huoleen ei ole, mutta teki lähetteen huulen reunassa olevasta luomesta koska se ajoittain kutisi. Vanhan työpaikan kirurgi sitten nappasi sekä huulen luomen että tuon jalkaterän kiusankappaleen pois ja laittoi ne tarkemmin tutkittavaksi. Voin sanoa, että meni suurin osa kaksi viikkoa myöhemmin tulleesta puhelusta ohi, kun kirurgi sanoi sanat "Huulesta otettu luomi oli normaali, mutta, sitten tulee tämä mutta". Kaikeksi onneksi tuo ikävä pikku solumuutosmöykky saadaan pois päiväjärjestyksestä sillä, että poistetaan kudosta vielä vähän lisää, mutta mielialaa kyllä vähän onnistui laskemaan leikkauksen jälkeinen hoito-ohje KASVAIMEN poiston jälkeen. Sen saman hoito-ohjeen jota on tullut monelle luettua kerran jos toisenkin päiväkirurgian puolella. Miten paljon herttaisemmalta kuulostaa ihomuutos kuin kasvain. Kasvain kuulostaa kuolemantuomiolta vaikka sitä se ei tässä tapauksessa kuitenkaan ole. Mitenköhän sitä reagoisi sanaan syöpä? Toivottasti sitä ei tarvitse koskaan kokea. Mutta vaikka sydän pompahti hetkellisesti kurkkuun ja taisi jopa kurkata suusta ulos, oli tuo pienen pieni mutta hyvä muistutus siitä, että elämä on aikamoisen arvokasta ja ihminen on joskus tosi pieni. Tärkeintä on pitää hyvää huolta itsestään ja lähimmäisistään ja nauttia pienistäkin asioista (lukuunottamatta sitä pienen pientä luomea) eikä aina vaan tuhlata aikaa siihen että koko ajan kaipaa jotakin muuta kuin jo on saavuttanut ja aina jonnekin muualle kuin missä parhaillaan on. Toki eteenpäin elämässä pyrkien. En kyllä koe tulleeni pelästykseni jälkeen yhtään sen paremmaksi ihmiseksi, niin en vielä päässyt valaistumaan, mutta kyllä sitä taas katsoo elämäänsä vähän eri tavalla. Aika paljon sitä vaan on saanut aikaiseksi.

Kevätauringon myötä taitaa taas kuvaaminenkin kiinnostaa sen verran enemmän (lue: ulkoilu kun maassa ei ole sitä inhottavaa valkeaa kakkaa ja pakkasta -25), että ihan aidosti postaukset lisääntyy ;-) Eli rehellisesti: palaan asiaan jälleen muutaman kuukauden kuluttua.