tiistai 30. lokakuuta 2012

Tuhkelo

Sisälle merkkailevan kääkkäpoikamme pähkylöitä kohtaa näillä minuuteilla lentomatka eläinlääkärin roskakoriin. Nyt saa olla vaikka koko Porin nartuilla juoksut samaan aikaan ja läpi vuoden, ainakaan siitä ei pojun kinttu ala sisätiloissa nousta! Oli jo sellanen olo, ettei tästä koirallisen elämästä tule yhtään mitään, kun jatkuvasti sai olla putsailemassa merkkausjälkiä milloin mistäkin, mutta muuten heppuli on niin mahtavan hauska tyyppi, että ei siitä luopuminen tuntuisi oikealta ollenkaan! Enkä halua opettaa lapsille sitä, että jos tulee ongelmia, heitetään toinen romukoppaan. Ihmisten kesken pitää tietty yritystä olla molemmin puolin eikä kaikkea tarvitse sietää loputtomiin, mutta lemmikin kanssa pitää sitten koittaa ihmisen tehdä omalta osaltaan kaikki mahdollinen, koiralta ei voi vaatia ehkä ihan samaa järkeilyä ja joustoa kuin ihmiseltä. Kovasti iloisena ja luottavaisena Lupsanteri sinne eläinlääkäriin jäi, ei tiennyt raukka, että kohta napsahtaa.


maanantai 29. lokakuuta 2012

Keitä ne on ne sankarit

Sankaruus. Tähteys. Se, että saa loistaa ihailun kohteena. Olla jollekin jotain niin suurta, tärkeää, että ihailija ei voi käsittää miten muut ei voi nähdä miten upea toinen on. Ihan oikea sankari! Lapsen silmissä sankari voi olla vaikka ihan tavallinen äiti, joka tietää miten toimia, kun pikkulintu lentää päin ikkunaa :-)

Aamun lastenohjelmia katsellessa Matias kuuli joka alkutalvesta tutun kopsahduksen, joka johti huutoon "Äiti, pikkulintu lensi päin ikkunaa". Äkkivilkaisulta maassa ei näkynyt pikkulintua eikä mitään muutakaan, mutta tarkemmin tutkittuamme huomasimme hangessa pienen pienen pyrstön törröttävän lumesta. Mitä teki sankari, jota myös arkisemmin äidiksi kutsutaan? Puki kengät, riensi kaivamaan pikkulinnun lumesta ennen totaalista hypotermiaa. Sitten terassille pikkulinnunlämmityspuuhiin eli vuorotellen kaikki saivat pitää lintua kätösissään ja luovuttaa omaa lämpöä pienen elimistölle. Hetkisen lämmettyään ja aivotärähdyksestä toivuttuaan pikkuinen keltasirkku vihdoin tokeni ja lähti kohti uusia seikkailuja. Ja äidistä kuoriutui taas ihan tavallinen äiti, joka pesee pyykkiä ja tekee ruokaa, komentaa ja vaatii, mutta myös toivottavasti lohduttaa, ilahduttaa ja osaa näyttää, että rakastaa ja ihailee maailman ihmeellisimpiä pikku touhottajia. Ilman avoimesti osoitettua rakkautta ja ihailua kun ei kasva uusia sankareita.





sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Tulkoon lunta tupaan

...ja jäitä porstuaan.

Viikonloppu oltiin mummilassa, jossa riitti lunta ja pakkasta. Lapset nautti ja itsekin ehdin lukea yhden kirjan kannesta kanteen mummin pitäessä huolen porisevista lihapadoista :-) Suurin ongelma oikeastaan mummila/mummulareissuissa on se, miten sovittaa yhteen kodin ja isovanhempien säännöt, tuntui, että etenkin Matias oli koko ajan kokeilemassa miten pitkälle voi mennä sääntöjen uhmaamisessa ja se tuntui tosi raskaalta vääntämiseltä. Välillä jo huomaan miettiväni sitä millaista elämä on sitten kun talossa on murkkuikäisiä... Samalla kuitenkin yritän lohduttautua sillä, että oman iän karttuessa karttuisi myös viisaus ja kärsivällisyys.

Täällä kotona uusi viikko aukeni lumisena ja kylmänä, saas katsoa mihin suuntaan mittarin lukemat lähtee liikkumaan loppuviikkoa kohti. Toisaalta toivon, että lumi vielä kerran sulaisi, toisaalta sitten, että luminen kurjuus alkaisi. Ettei olo olisi niin kuin löysässä hirressä pakkasen vääjäämätöntä kiristymistä odotellessa. Ai kuinka niin kylmyys ei ole minun juttuni?

Tämä viikko tuo tullessaan jo kauan odotetun uuden työn alkamisen, mahaa alkaa jo kipristellä ihan tosissaan, torstai on ovella ennen kuin huomaankaan ja jo huomenna koira pääsee eroon pähkylöistään ja toivottavasti tämän myötä sisälle merkkaamisesta. 

Kun sain rohkeutta vaihtaa työpaikkaa, aloin miettiä, että miksi en uskaltaisi nostaa kissaa pöydälle muissakin asioissa, niissä jotka on tuottaneet jo tovin mielipahaa ja kyyneliä. Se ei todellakaan sujunut sitten niin mallikkaasti kuin olisin toivonut, mutta toivon, että tulevaisuudessa voin katsoa menneisyyteen kevein mielin ja todeta, että ratkaisu oli lopulta oikea. Ja tulevaisuudelta toivon, että kenenkään ei tarvitsisi taistella elämänsä isoimpien asioiden eteen yksin.






torstai 25. lokakuuta 2012

Pii pii pikkuinen mörkö

Neealla, meidän 3,5-vuotiaalla nuorimmaisellamme on ollut kohta vuoden verran mielikuvitusystävä. Sitä kutsutaan useimmiten nimellä Pikkumörkö, mutta toisinaan Neea kertoo, että Pikkumöröllä on oikea nimikin ja mikä sattuma, se on Neea. Aluksi Pikkumörkö mainittiin vain silloin tällöin, yleensä, kun neiti itse oli huonolla tuulella tai jokin oli muuten vaan hullusti, oli piirretty seiniin tai tehty jotain muuta pikkuista kepposta. En minä, Pikkumörkö teki sen. Iltaisin Neea kulki ikkunasta toiseen kunnes huomasi Pikkumörön perheineen jonkun puun tai pensaan alla. Siellä on mörköperheen koti. Lopulta Pikkumörkö uskalsi tulla keppostelun lisäksi mukaan ihan arkipäivän juttuihinkin, viimeksi tänään metsäretkelle meidän kanssa. Joskus Neea kertoo siitä miten Pikkumörkö on mukana kaikissa Neean arkisissa asioissa, esim. hoidossa Pikkumörkö kerran suuttui Neean hoitokaverille, kun hoitokaveri tönäisi Neeaa liukumäessä. Välillä Pikkumörköä on mm. purrut käärme ja poloinen joutui tämän johdosta sairaalaan. Isimörkö ja Äitimörkö Neeaa vähän pelottaa, mutta sittemmin ovat tulleet sen verran tutuiksi, että Neea tietää millaista autoa Isimörkö ajaa. Pikkumörölläkin on auto, pikkuinen auto, jolla Pikkumörkö tänäänkin ajeli meidän pihaan, kun tuli meille hetkiseksi leikkimään. Neea avasi tietysti etuoven ja päästi Pikkumörön sisään. Sitten Äitimörkö soitti Pikkumörön kännykkään ja sen piti lähteä kotiin välipalalle. Neea hyvänä emäntänä avasi etuoven ja päästi Pikkumörön ulos huutaen perään "Hei hei Pikkumörkö". Miksi Neean mielikuvituskaveri ei ole keiju, enkeli tai prinsessa vaan nimenomaan joku takkutukkainen Pikkumörkö, sitä en tiedä. Mutta tyttö saa vaalia ystävyyttään tämän pikkuisen olennon kanssa niin kauan kun mielikuvitusta riittää. Veeralla ja Matiaksella ei ole ikinä vastaavia mielikuvituskavereita ollut, ainut vähänkään sinne viittaava asia on ollut, kun Veera vieläkin kertoo välillä tarinaa siitä, miten hän 3-vuotiaana kuuli miten enkeli oli hänen vieressään ja puhui hänelle. Mistä, sitä ei Veera muista, mutta muistaa vielä sen miltä enkelin ääni kuulosti ja miten hyvä olo hänelle siitä tuli.

Lasten myötä olen saanut kuulla, nähdä ja todistaa pieniä ihmeitä. Raskaitakin hetkiä arki tuo tullessaan niin minulle kuin ihan jokaiselle, mutta meillä sentään on Pikkumörkö tuomassa iloa koko perheelle :-)


keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Elämä on!

En tiedä rakastanko vai inhoanko DNA:n "Elämä on"-mainoksia, mutta tuo sanonta tuli taas mieleen, kun olin salilla. Alustuksena, että olin viime viikolla loppuviikon flunssassa ja salillekaan ei tullut mentyä, kun olo oli niin tukkoinen. Eilen aloin tehdä parannusta ja suuntasin taas salille, tänään oli sama juttu. Se tunne, kun itse on täynnä puhtia ja virtaa, aikomuksena tehdä täsmäisku laitteelta laitteelle, sitten kotiin iltatoimiin ja sohvan kautta sänkyyn. Menet salille, huomaat, että ai kun kiva, siellähän on vain kourallinen ihmisiä sinun lisäksesi. Kivasti saat kyykkysi tehtyä ja pari muutakin, mutta WTF; Eräs täti asuu 15 min laitteessa, jonne olet ajatellut pääseväsi tehtyäsi ne pirun kyykyt ja parit muutkin perhanan liikkeet kaikessa rauhassa, pakarat kramppaa ja pitäisi saada tehtyä isommat lihasryhmät loppuun ennen pienempiin siirtymistä. Ja syynä tähän osoitteenmuutokseen oikeuttavaan laitteessa asumiseen on se, että vieressä paasaa ystävätär, hänkin laitteessa istuvan sankarittaremme tapaan viidenkymmenen paremmalla puolella. Aiheena se, miten jommankumman mies on niin semmoinen ja tämmöinen, että eroa tässä jo harkitaan, kun ukonrahnus menee nukkumaankin vasta puoli yksitoista ja on aamulla niin väsynyt ja what ever muuta, en sentään niin aktiivisesti kuunnellut, koska yritin keskittyä treeniin niin kuin salilla vissiin tapana kuvittelisi olevan?!? No, 20 min siinä laitteessa itseään leputeltuaan tämä istuva täti äkkää sitten viereisellä laitteella tuttunsa, jolle on pakko mennä haukkumaan sitä, miten vaikea hänen kahdeksankymppinen äitinsä on ja juttukaveri haukkuu anoppinsa. Keskustelua oli hankala olla kuulematta, tässä vaiheessa äänen leveli oli jo sen verran tapissa kummallakin, anopit ja äidit tuntuvat kuumentavan yli viisikymppisten naisten tunteita vielä enemmän kuin miehennahjukset. Kaikki kunnia monellekin tuntemalleni yli viisikymppiselle naiselle, mutta jos sinne salille on pakko tulla kaverin kanssa jutustelemaan, niin älkää jumanlavita varatko laitteita istumapaikaksenne (ja venyttele sen rupatteluhetken päätteeksi vielä näyttävästi, hei oikeesti täti, mä näin, että sä vaan istuit siinä sen 20 min, tosin puoli vuosisataa palvelleet paikat kyllä menee istumisestakin jo juntturaan), koska joku muu saattaa tulla sinne treenaamaan ihan puolitosissaan purkaakseen omaa henkilökohtaista vitutustaan joka saattaa kyllä johtua miehestä, äidistä tai anopista (omassa tapauksessani tosin syynä viiden päivän laiskottelusta johtuva potutus) ja jos (ja kun) rupattelet, niin pitäkää se volyymi supinatasolla. Niin ja muita salilla olijoita on kohteliasta tervehtiä eikä hymy tapa.

Lopputulos: Tein treenini, mutta olin huomattavasti huonotuulisempi, kuin yleensä, vedin liukkaasti vaatteet niskaan, ajoin kotiin ja tallustin sisälle pahantuulisena miehelle kiukutellen katkerana siitä, että hemmottelen ukkoa pullalla ja vaikka millä monta kertaa viikossa saamatta edes kukkia kerran kuussa sun muusta mikä on taas jäänyt mielen perälle harmittamaan, nyt istun koneella avautumassa siitä miten katkeria ovat puoli vuosisataa omassa liemessään muhineen naiset, kupissani lohtua tuo lämpöinen rommitoti. Yritän uskotella itselleni, että itsestäni ei ikinä tule samanlaista kaikkiin ja kaikkeen katkeroitunutta naista, mutta tiedostan, että olen kovaa vauhtia matkalla kohti samaa kohtaloa.


sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Lost...

Otsikko ei viittaa suosittuun tv-sarjaan, vaan siihen, kun Katja sienimetsään lähti. Siis yksi tämän syksyn monista reissuista, mutta ainut, jolloin meinasi tulla jo äitiä ikävä. Siinä kävi vähän sillä tavalla, että seurasin tutun metsän polkuja ristiin rastiin kuitenkin jotenkin ilmansuunnat mielessäni pitäen, mutta lopulta huomasinkin olevani aivan jossain muualla, kuin oikeasti olin kuvitellut olevani. Hetkiseksi säikähdin, mutta kun kokosin pääni ja tajusin, että ei totaalinen eksyminen niinkin sankkaan metsään voi olla mahdollista, koska olen siellä nuoruuteni pomppinut, päätin kiivetä läheiselle kalliolle ja tähyillä, missä pilkistäisi peltoa (u know; missä peltoa, sinne on myös jonkinlainen tie). Kun olin saanut taas hämärän käsityksen siitä, missä suunnassa olisi se metsätie, jonne auton jätin, aloin rämpiä kalliolta kohti metsää ja sitä ilmansuuntaa, jossa auto voisi olla jos Luoja suo ja käy tuuri. Väitän, että ihmisellä on jo päässäkin pari sientä, kun tajutessaan olevansa nyt vähän hukassa ei kuitenkaan lopeta sienestystä, vaan siinä eksyksissä rämpiessään vielä innostuu poimimaan vastaan tulleet suppikset ämpäriin. Olisihan se nyt tyhmää eksyä ihan turhan takia! Tästä kuitenkin opin, miten helppoa tuttuunkin metsään on eksyä, mikäli ei ole tarkkana. Oman värinsä sienestyshommaan toivat ympärillä pyörivät hirvimiehet. Jotenkin punainen takki ja neonkeltainen turvaliivi eivät vaan tuoneet kaivattua turvallisuudentunnetta. Kun katseli viattomana sivullisena sitä ukkojen seisoskelua pelloilla ja kukkuloilla, alkoi epäillä, että joku heistä ampuisi mitä tahansa liikkuvaa pelkästään turhautuneisuuttaan, oli sillä metsänpeikolla neonkeltaista yllä tai ei.


lauantai 20. lokakuuta 2012

Yhden aikakauden loppu

Olen ollut kirurginen sairaanhoitaja samalla osastolla maaliskuusta 2006. Syksyllä sain työtarjouksen eräästä yksityisestä palvelutalosta ja kun lisäbonuksena tuli vielä kauan kaivattu vakituinen pesti, päätin vaihtaa paikkaa. Kai tuo päätös oli jollakin tavalla jo muhinut takaraivossa, joskus (useinkin) tuo työ on aika hullunmyllyä ja edes takaisin sinkoilua tilainteiden muuttuessa niin nopeasti ja se tuo paitsi vaihtelevuutta, myös hirvittävää stressiä. Aikanaan opiskeluaikana olin töissä viikonloput ja lomat vanhainkodissa ja vanhusten kanssa touhuaminen on ollut minulle mieluista, joten en ole koskaan pitänyt mahdottomana sitä ajatusta, että palaisin taas takaisin "juurilleni". Siksi kai tuo päätös työpaikan vaihtamisesta oli lopulta aika helppo, etenkin kun vanha työkaveri on samassa paikassa ja kehunut työpaikkaa jo kauan :-)


Eilen oli viimeinen työpäivä kirralla ja vaikka olin päättänyt, että en taas ala tuttuun tapaani parkua, niin iltavuoron jälkeen autoon istuttuani pääsi vihdoin itku. Ihan kuin olisi pitkästä parisuhteesta lähtenyt. No itkin kerran töissäkin, kun työkaveri alkoi itkeä. Vaikka en ole menossa maailman ääriin, vain toiselle puolelle Poria, on haikeaa ajatella, että ei enää tule viettämään hauskoja (tai rankkoja) hetkiä sen porukan kanssa, jonka kanssa on oppinut töitä tekemään, tiennyt jokaisen persoonan ja tavan työskennellä, jakanut viime vuosina ilot ja surut, kipeitäkin asioita. En tiedä miten asia on muilla aloilla, mutta meillä on puhuttu niin henkilökohtaisista asioista kahvitauolla ja yövuoroissa, purettu tietysti myös työn rankkoja tilanteita, kaikki oman persoonansa mukaan. Jos on itkettänyt niin sitten on itketty jossain lääkehuoneessa tai kanslian takahuoneessa ja taas jatkettu kentällä hymyillen potilaiden seurassa. Tiedän, että aina voi mennä poikkeamaan ja moikkaamaan vanhaa porukkaa, mutta onko se enää samanlaista? Osaa porukasta näkee vapaalla, osan kuulumisia voi seurata facesta, mutta eihän se samanlaista sitten ole. Ymmärrän, että alkukankeuden jälkeen tulen taatusti pääsemään uuden työpaikan porukkaan mukaan ja olo tulee olemaan ihan yhtä kotoisa sielläkin, mutta hetken tulen olemaan kuin orpo piru; en enää osa ykkösläisiä, mutta vieras ihminen uudessa paikassakin.


Yksi asia on varmaa; vaikka osa miettii, että suhteellisen näppärän kirran hoitajan koulutus valuu hukkaan vanhustyössä, tulevat vanhukset saamaan pätevän ja työstään sekä asukkaista pitävän sairaanhoitajan, joka viis veisaa siitä, ovatko vanhukset enää osa tuottavaa yhteiskuntaa vai eivät. He ovat tämän maan eteen osansa tehneet, kasvattaneet lapsensa ja tehneet työnsä ja nyt heillä on oikeus saada ansaitsemaansa hoitoa ihan samalla tavalla kuin lapsilla ja "tuottavilla" aikuisilla.

Puolitoista viikkoa aion kuitenkin nyt sitten lomailla, koska seuraavasta lomasta ei ole tietoa. Työnantajan vaihdoksen vuoksi kun lomapäivät "paloivat", mutta se ei haittaa, niin varma olen päätöksestäni, että tämä on juuri nyt oikea päätös minulle :-)


keskiviikko 17. lokakuuta 2012

♥ Puppy love ♥

Viime viikolla meidän ekaluokkalaisella oli rankkaa; keskiviikkona matkalla koulusta iltapäiväkerhoon Hemppa (nimi muutettu) oli suureen ääneen kosinut Veeraa. Kaikkien kuullen. Veeran elämä oli murskana, mikä nöyryytys. Tästä piti heti soittaa iskälle ja odottaa äiti kotiin iltavuorosta, että sai itkeä itkut pois, pojat kiusaa. Mietin, että tässä pitää olla joku juttu, koska yleensä ottaen poikien ajattelisi lällättelevän "Veera tykkää Hempasta" eikä jotenkin kosinta ihan täyttänyt mun määritelmää toisen kiusaamisesta. Kirjoitin reissuvihkoon opelle viestiä, että joskos hänellä olisi aikaa laittaa lapset keskenään sopimaan tämä juttu, jotta kaikkien koulu ja koulumatka jatkuisi iloisemmissa merkeissä. Selvittelyn lopputulos oli tämä (suora lainaus reissarista, poikien nimet muutettu):

"Juttelimme yhdessä. Veera oli pahoittanut mielensä ja lopulta Hempaltakin tuli itku, sillä Hemppa-poika tykkää Veerasta ja oli tuonut sormuksen kouluun, jotta voisi antaa sen Veeralle, kun kosii tyttöä. Tomi liittyy asiaan siten, että hän kertoi Veeralle Hempan aikeista ja Simo siten, että oli Hempan pyynnöstä laittanut ko. sormuksen Veeran reppuun". 

Voi lutuna, pienet pojat, isot tunteet ja mahtavat aivomadot. Ei ihme, että pieni tyttö menee hämilleen. Isokin meni ♥ ♥ ♥ Olivat sitten jutelleet siitä, miten tykkääminen on ok juttu ja mukavaa, mutta pitää kunnioittaa toisenkin tunteita vaikka sydän lemmestä pakahtuisikin.

Veeralla on aivan ihana nelosluokkalainen kummioppilas, joka on osannut tosi hienosti luovia noita tilanteita joihin pieni ekaluokkalainen on joutunut, ja eilen hän oli ollut välkällä Veeran sekä oman luokan pojan kanssa. Veera sai ehkä tuosta mallia, että on ihan ok, että tyttö ja poika on kavereita ja jos sitä sitten sattuu tykkäämään enemmänkin tuosta kaverista niin sekin on ihan normaali juttu. Hemppa oli kuulemma joka välkkä vakoillut Veeraa, ehkä nelosluokkaan mennessä pienen kosijan sitkeys vihdoin palkitaan ;-)

maanantai 8. lokakuuta 2012

Syyslomaa odotellessa

Tänään oli just sopiva päivä suursiivoukselle. Tai niin suursiivoukselle kuin näin suurpiirteiseltä ihmiseltä voi odottaa, meillä harvemmin käydään kynnyksiä läpi hammasharjalla vaikka jonkun mielestä varmaan kyllä pitäisi... Jotenkin se homma lähti vähän lapasesta, koska kesken siivouksen huomasinkin tyhjääväni akvaariota ja kohta jo siirtäväni sitä toiseen paikkaan. Sille ei ole oikein hyvää paikkaa täällä missään. Pitäisi joko keikka Ikeaan ja koittaa täyttää nurkkia huonekaluilla tai sitten vaihtaa kotoisampaan taloon, mä en jotenkin saa tämän kämpän pohjasta minkäänlaista otetta.

Siivouksen jälkeen piti päästä pöhkimään pölyt pois keuhkoista raikkaaseen meri-ilmaan, suunnaksi otettiin lasten kanssa vaihteeksi Porin Herrainpäivät. Kunpa sitä raikasta metsä -ja meri-ilman sekoitusta voisi pullottaa ja hengittää aina, missä vain. Ja sen kaiken ihanan metsänvihreän siirtää omaan asuinympäristöönsä! 

Enää kaksi viikkoa sairaanhyvänhoitajan töitä jäljellä nykyisessä työpaikassa (jossa olen paiskinut sijaisena hommia vuodesta 2006), sitten puolentoista viikon syysloma jonka jälkeen aloitan uudessa työpaikassa ja ihan vakituisena. Vähän jännittää, enimmäkseen olen kuitenkin täpinöissäni!!! Vielä pitäisi muutama viikko yrittää kipaista metsään silloin tällöin suppisten perässä. Viikonlopun kaatosateet vei jotenkin innon metsäretkistä, märkyys ja kylmyys ei nostata mussa yhtä positiivisia tuntemuksia kuin metsä, raikas ilma ja iiihanat sienet.

 ***

Tuon yllä olevan tekstin tallensin klo 17.15, painuin sienikuumeessani metsään ja kulutin siellä elämästäni reilun tunnin. Kun takana oli puoli tuntia tuloksetonta samoamista hämärtyvässä metsässä, olin jo kirjoittamassa tekstaria jonka sisältä meni jotenkin näin "On se PIIP kumma kun näin PIIP isossa metsässä ei kasva PIIP yhtään PIIP sientä yhtä madon syömää kanttarellia lukuunottamatta", kun satuin katsomaan jalkoihini ja luuloni lehtikasassa seisomisesta vaihtui tietoisuuteen siitä, että joko aikuismainen manaamiseni tai jokin vielä sitäkin isompi voima olikin saatellut tekstaria sysimetsässä kirjoittelevan sienihullun keskelle suppilovahverotaivasta. Siellä minä sitten hykertelin ja konttasin pitkin sammalmättähiä suppiksille suputellen. Jos kaipaa videoklippiä kyseisestä tapahtumasta, todellisuutta vastaa aika tarkasti Taru sormusten herrasta-leffan kohtaus, jossa Klonkku lepertelee sormukselleen... Saaliiksi kertyi lopulta vajaa kymmenen litraa suppilovahveroita. Kai sillä määrällä sienikuume taltutetaan taas pariksi päiväksi. 

Rantakivikkoa
Piiperöt pysyy polulla
Aurinko paistaa mereltä


Vihreää!!!
Lisää vihreää!!!
Leipäkiviä
Haapalehtoa rannalla
Reppu selkään ja retkelle
Enää puuttui Myrskyluodon Maija
Äiti seuraathan sä jos me mennään tuonne?
Kääpäperhe
Illan sieniretken tulos

tiistai 2. lokakuuta 2012

Elämän mukana ei tule käyttöohjeita

Olen tehnyt virheitä elämässäni ja taatusti tulen tekemään vastaisuudessakin. Ironista tässä on se, että myös läheiseni tekevät ne samat virheet eikä kukaan koskaa opi toisen mokista, vaan ne polut on kompuroitava itse ennen kuin tajuaa erehtyneensä ja silloin voi vain toivoa, että ei ole tyhmyyksissään kompuroinut niin pitkälle, että takaisin ei enää ole paluuta. Voin vain kuvitella, mitä tuskaa aikanaan tuottaa katsella omien lastensa tekevän niitä virheitä, jotka aikanaan olisi mieluusti pyyhkinyt pois omalta erehdyslistaltaan. Kunpa viisaus tulisi ihmisen päähän kannusta kaatamalla. Ihmisten kompuroidessa virheestä toiseen voi vain toivoa, että erehdykset vaikuttaisi vain omaan elämään. Tässä iässä yleensä vain on niin, että ympärillä on liikaa niitä viattomia, jotka saavat maksaa liian ison hinnan siitä aikuisten harhaluulosta, että omaa elämää koskevat päätökset ei muille kuulu. Aikuisuuden mukana tulee oikeuksia, mutta oikeuksien lisäksi hartioille lasketaan myös valtava vastuu eikä kukaan kysy onko valmis sen vastuun kantamaan. Toiset kantaa sen ylväämmin kuin toiset. Elämän mukana ei tule käyttöohjeita; ongelmatilanteessa voi vain toivoa, että työkalupakissa on tarpeeksi tehokkaat työkalut sen korjaamiseen. Parhaassa tapauksessa pienen huollon jälkeen tajuaa, että on saatu aikaan jotain vielä paremmin toimivaa. Virheestä tulee hyvä oppitunti jos siitä vain oppii jotakin. Kuten sanoin, olen tehnyt virheitä elämässäni ja taatusti tulen tekemään vastaisuudessakin. Arvokkain oppitunti on oppia antamaan anteeksi sekä itselleen, että muille. Siinä minulla on vielä oppimista. Se on minun virheeni.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Cooking up a plan with a nail gun and two testicles...

Se tunne, kun uusi viikko alkaa aamukuuden jälkeen sillä, että koira käy kusaisemassa verhoihin ja kodinhoitohuoneessa vapaana olevalla kanilla on ripuli... Huomenna klo 8 soitan eläinlääkärille ja varaan ajan testosteronintäyteisen kääpiöpinserin jättipallienpoisto-operaatioon. Oikeasti - sen koiran pallit on isommat kuin aivot. Testosteronihuumassaan tyyppi kuvittelee olevansa arvoasteikossa jumalasta seuraava. Sen verran siellä pienissä aivoissa on toimintaa, että on ymmärtänyt emännän olevan pomo, muu perhe onkin sitten vähän niin ja näin. Tuo mielenosoitusmerkkaus meni vihdoin yli ja superheppuli saa jättää haikeat jäähyväiset pähkinöilleen. Saman operaation saa kokea myös kaniparka - se on se hinta, joka pupusen on maksettava, jotta se saisi seurakseen palleroisen tyttöystävän mikäli yhtä mainio karvapallo tulee vastaan naaraspuolisena.