sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Arkisuppiskeitto

Tässä helppo ja hyvä perusohje, hifistelyllä varmaan tulisi vieläkin parempaa, mutta tällä ohjeella on arkisin menty eikä toiseen ohjeeseen vaihdeta ellei joku todista sitä ohjetta paremmaksi illalliskutsun merkeissä :-) Mikään painonvartijasoppa ei ole kyseessä, mutta sienet on kuitenkin sen verran harvinaista herkkua, että niiden kanssa ei kaloripommien käyttö maailmaa kaada!


Tarvitaan

5 dl suppiksia, joista on jo paistettu neste pois (1 l tuoreita)
1 iso sipuli
2 rkl voita
4rkl vehnäjauhoja
7dl vettä
2dl ruokakermaa
1 kasvisliemikuutio
Ripaus mustapippuria

Paista pilkottuja sieniä hetki voissa, lisää silputtu sipuli ja paista, kunnes sipuli pehmiää. Lisää jauhot, paista hetki, lisää vesi ja anna kiehahtaa samalla sekoittaen. Lisää kasvisliemikuutio ja pippuri sekä kerma, anna hautua 15 min. Tarkista suola. Ripottele päälle persiljasilppua.

Omnomnomnom. Röyh.

Keskivertoa parempi sunnuntai

Mukavien viikonloppujen putki jatkui, kun tänään pääsin sienestämään ystikseni Katan kanssa, saaliiksi saatiin yhteensä kolme ämpäriä suppiksia :-) Metsäterapiaa parhaillaan. Onneksi Kata muisti pukea punaisen pipon ettei tarvinnut kulkea punainen ämpäri päässä hirvimiesten varalta. Vältyimme hirvestäjien lisäksi myös hirviltä ja hirvikärpäsiltä. Illalla toinen ystävä Katja poikkesi perheensä kanssa kylässä, eli oli hyvä syy herkutella Aino-jätskillä! Vielä ehdin salillekin ja nyt sattuu lihaksiin niin, että tämän pöljän tabletin paukuttaminenkin saa krampin olkalihaksiin. Pieni takaisku tuli, kun maksoin laskuja, mutta avainlukukortin vaihto ei onnistunut ja koko pankkitunnussysteemi jumittui. Onneksi pakastimessa on vielä Ainoa ja töllöstä tulee Transformers, niin paha mieli on sillä kuitattu  <3 Olin teininä hurja sarjisfani, joten Transformers-leffat, Kapteeni Amerikka ja kaikki mahdolliset muut supersankarit menee täydestä kuin väärä raha!!!







torstai 27. syyskuuta 2012

I will survive...

Eilen olin iltavuorossa ja sen jälkeen uni tuli vasta kahdelta yöllä. Aikani kuluksi lueskelin lööppilehtien viimeaikaisia otsikoita ja tässä referaatti teillekin, jotka olette onnistuneet välttelemään totuutta: Ulkona hirvikärpäset levittää salakavalaa kuumetautia, söpöiset siilit salmonellaa. Jos kuvittelet olevasi turvassa sisätiloissa, niin olet väärässä, siellä puree luteet. Mikäli jostain syystä selviät ilman kuumetautia, salmonellaa tai lutikanpuremia, ei vaara ole ohi. Pikkulapsilla on erittäin hyvä todennäköisyys joutua joko läheisen tai vieraan aikuisen pahoinpitelemäksi, hyväksikäyttämäksi tai jopa tappamaksi, vastaavasti aikuisetkaan eivät ole turvassa lapsilta, joiden väkivaltaisuus on opettajien mukaan lisääntynyt hälyyttävästi, keskiverto kasivuotias kykenee pahoinpitelemään neljä aikuista. Jos jostain syystä olet onnistunut välttelemään hirvikärpäsiä, siilejä, lutikoita, lapsia ja aikuisia, tulee ilmastonmuutoksesta johtuva luonnonkatastrofi, joka pyyhkäisee mukanaan suuren määrän maailman väestöä.

Jep. Lisätään tähän vielä syksy, joka jonkun hämähäkkimiehen tai muun matelijaennustajan mukaan on tulossa, uskokaa tai älkää, sateinen! No shit Sherlock? 

Voisi kuvitella, että tänä aamuna kellon soidessa seitsemältä olisin ollut jokseenkin masentunut ja toivoton. Yöllä lähistöllä tapahtuneen putkiongelman seurauksena hanavesi oli valmiiksi kahvin väristä ja ulkona satoi ja sataa edelleen, ihan niin kuin se säämies yllättäen ennusti. Minäpä katson ikkunasta ulos ja ihasten naapurin vaahteran punaisia lehtiä, sytytän muutaman kynttilän ja teen suppilovahverokeittoa ruuaksi. Samalla kuuntelen, miten Neea 3v juoksee saparot viuhuen peilin eteen, katsoo itseään ilahtuneena ja yllättyneenä hihkaisee kirkkaalla pienen lapsen äänellään suoraan sydämestään lauseen "Kylläpä minä olen valtavan ihana tyttö!"


Kuvan kärpässieni ei liity tekstissä mainittuun suppilovahverokeittoon.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Toisenlainen viikonloppu

Vieraammille tiedoksi; en ole kummoinen bilehile, ennemmin nukun hyvin ja krapulasohvailun sijaan valitsen salin ja hulluna hikoilun (joo, naisetkin hikoilee). Ja minähän en tanssi! Minulla on rytmitajua, minkä vuoksi on käsittämätöntä, että käsky päästä käsiin ja jalkoihin katoaa jonnekin matkalle, voiko tanssikäskyt jumittua johonkin hermotuppeen?!? Osaan mä kuitenkin juosta ja pompottaa palloa samalla aika hyvinkin ja minusta se kertoo kuitenkin siitä, että osaan käyttää käsiä ja kinttuja samaan aikaan. Toisaalta koripalloa pelaan tossuilla, en kymmensenttisillä koroilla... Tämä viikonloppu oli kuitenkin poikkeus niin monella tapaa; join ja tanssin, molempia kohtalaisen kiitettävästi. Tänään kaduin enemmän juomista, koska päätä särki. Syytän edelleen Nokian kavalaa mädän munan hajuista vettä, jota yritin siinä siidereiden välillä litkiä. Olisi pitänyt ottaa kuva siitä lapusta, jossa vakuutettiin veden olevan haisustaan huolimatta juomakelposta :-D Syynä Nokian veden litkimiseen oli ystäväpariskunnan synttäribileet ja hauskaa riitti! En ala avautua illan hämärääkin hämärämmistä paljastuksista tai asianosaisen huikeista tanssimuuveista sen enempää, en lisää tänne edes kuvia, pointti oli oikeastaan vain sanoa: Saija, olet mulle hirmuisen rakas, sinun takiasi jopa tanssin! Tälleen iällä sitä ei enää pelkää näyttää pöllöltä :-P

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Liikuntamietteitä

Kaveri sanoi, että pitäisi kirjoittaa blogiin omasta treenaamisesta pätkä. En nyt kumminkaan koe itseäni niin päteväksi kirjoittelemaan siitä, miten koitan saada narukäteni hiukan muodokkaammiksi tai peffani terhakammaksi, koska saliharjoittelua on takana vasta kuitenkin sen 8 kk:n verran. Tulosta on tullut ihan kivasti ainakin omasta mielestä ja into on pysynyt ihan hyvänä, vaikka alun "Viisi kertaa viikossa salilla"-tahti onkin vaihtunut maltillisempaan neljään kertaan - oikeastaan tosin ei innostuksen puutteen, vaan ihan puhtaasti aikataulujuttujen vuoksi. Kolme yövuoroa - kaksi vapaata - kolme yövuoroa- kaksi vapaata-rytmi vetää ajoittain aika heikoksi olon... Lenkkeily on jäänyt sitten tosi vähälle ihan siitä syystä, että olen entisestä himolenkkeilijästä muuttunut enemmän sali-ihmiseksi ja ajanpuutteen vuoksi valitsen useimmin salin kuin lenkkeilyn. Saas katsoa mitä muutoksia liikuntatottumuksiin tuo marraskuinen työpaikan vaihtuminen, yövuorot vaihtuu aamuihin ja iltoihin. Joskos sitten kroppakin taas tuntuu virkeämmältä :-)


Ruokavalioasioistakaan ei ole kamalasti sanomista, olen edelleen aikamoinen fiilispohjalta syöjä ja syytän yövuoroja siitä, että mitään säännöllistä ja tunnollista ateriarytmiä saati ruokavaliota ei ole. Lapsille tulee tehtyä pöperöt tunnollisesti, mutta itse syö sitten miten sattuu ja mitä sattuu. Aina kun hetken malttaa katsoa tiukemmin mitä syö, lähtee turvotukset ja löysät suhteellisen helposti, mutta harmillisesti repsahtaminen on helppoa sitten taas kun tarvitsee nopeasti jotain energiaa, kun huomaa, että on taas mennyt liian monta tuntia edellisestä ruokailusta ja kädet tärrää... 

Tavoitteena ei ole enää tikkulaiha lapamato, vaan sellainen terveen ja urheilullisen näköinen aikuinen ihminen. Mitään superlihaksia ei tällä treenaamisella kannata tavoitellakaan, ne vaatisi jo kunnon omistautumista hommaan, mutta kyllä nykyisin hymyilyttää huomata, että vatsalihakset pilkottaa näkyvissä :-) Viime yönä ammattilaisten kuvia katsellessa kyllä taas kummsti inspiroiduin, mutta myös masennuin, koska sen tiedostaa varsin mainiosti miten jumalattomasti hommaa vaatii hankkia sitä lihasta... 



Seuraavaksi kutkuttaisi kokeilla rugbya ja itse asiassa Pori Rugby järjestää kurssin keltanokille lokakuun alussa, mutta ylläripylläri silloin yövuorot sekoittaa allekirjoittaneen päätä ja vuorokausirytmiä ja osana päivistä puurran iltauorossa, eli jään seuraavaa kurssia odottelmaan :-( Joskos uusi työ tukisi tätä harrastustoimintaakin. Joukkueurheilijauraani ei vaan tue pätkääkään se, että olen niin pirun huono häviämään ja sitä on mukavampi kiukutella vaan itselle kuin koko joukkueelle :-D 

Nyt kumminkin jotain pientä napaan ennen salille lähtöä. Mikään ei piristä yövuorojen välissä kuin tärisevät kintut ja silmissä kirvelevä hiki. 

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Aurinkoa, metsänvihreää ja kanttarellinoranssia

Metsä, aurinko, sienet, metsälähteen solina, ketunpoikasen haukunta, korppien raakunta ja kurkien huudot, sekä muutama sitkeä hirvikärpänen. Minäpä vietin omaa aikaa lapsuudenkotini metsissä lasten jäädessä mummun ja serkkujensa kanssa mummolaan puuhastelemaan. Saaliiksi tuli puoli ämpärillistä karvarouskuja, saman verran kanttarelleja ja muutama tatti :-) Alustukseksi, että olen kotoisin kirjaimellisesti metsästä. Lapsuudenkotini on aivan keskellä metsää, mikä helpottaa sienimetsäänkin menemistä suunnattomasti, koska tieltä pois astuttaessa on jo kuusikossa/männikössä/sekametsässä, riippuen siitä mille puolelle siitä tieltä erehtyy. Idioottivarma kanttarellipaikka on about 200 metrin päässä pihasta. Sinne suuntasin ekana kanttarellinuvat silmissä, mutta mitä näinkään! En mitään! Joku perhanan kesämökkiläinen oli mennyt ryöväämään koko kanttarellikasan! Tästä syystä pyörsin päätökseni olla harrastamatta vielä tänä syksynä ryöppäämistä ja suorastaan sukelsin karvarouskujen kimppuun, sillä edellä mainittu kanttarellivaras ei ilmeisesti myöskään ollut innostunut ryöppäämisestä ja oli jättänyt rauhaan silmänkantamattomiin ja tiheästi kasvavat karvarouskuröykkiöt! Ja mikä onni, että ne kanttarellit oli viety, sillä sisäinen Martha Stewardini innostui suolasienten teosta oikein urakalla! Niin helppoa, että ei siihen edes ammattikorkeakoulututkintoa olisi tarvittu! Lisäksi innostuin menemään merta edemmäksi kalaan ihan kertakaikkisen periferiaan syyyyyvälle sysimetsään sillä seurauksella, että löysin useammankin oikein mainion kanttarellipaikan. Niissäpä kasvoi niin isoja kanttarelleja että kahdesta kanttarellista saa jo täytteen yhteen kanttarellipiirakkaan. No ei ihan, mutta en paljon liioittele, isoimmat oli nimittäin meikäläisen kämmenen kokoisia! Hah, siitäs sait kesämökkiläinen. Sinne sysimetsään et taatusti eksy. Tai jos eksyt, niin et takaisin sivistyksen pariin löydä. Muahhahhahhahhahhaaaaa.

































torstai 13. syyskuuta 2012

Syksyinen vapaapäivä

Tuulee, omassa pihassa varjoisaa, jonka johdosta nurmikko on niin kosteaa, että lenkkarit kastuu ja saappaat tuntuu liioittelulta. Edellinen vapaapäivä meni sujuvasti torkkuen, yövuorot ja flunssa sai allekirjoittaneen tavallistakin väsyneemmäksi. Tänäänkin väsytti niin, että nukuin kymmeneen. Nurmikko pitäisi leikata, sekin helpottaisi kummasti tossujenkastumisongelmaa. Kun mokoma ei olisi puoleen sääreen. Senpä kunniaksi päräytin ruohonleikkurin käyntiin ajeltiin katsomaan miltä näyttää syysiltapäivänä Vihertietokeskuksen puistossa. Kummasti siellä sai kulutettua parituntisen ihan vaan kukkia, puita ja pensaita ihmetellen. Lapsetkin.




Siskot.


Aarteita!


Sisarukset.


Kuulemma käpy.


Katso äiti, me tanssitaan!


Ukonsieni? Akansieni? Joku myrkyllinen? En meinaa maistaa.


Kyllä näistä oravalle soppaa saisi?


Äiti, soita Katariinalle ja kysy!


Matka jatkuu.


Jos tämä on suihkulähde, niin miksei tässä ole vettä?!?


Olisko siinä joku korkki?


Seuraa johtajaa.


Böööööö!


Hippa!


Ota kiinni!


Mä olen nyt johtaja.


Hymyä!



Tuleeko näihin yöllä valo?


Chillailua.


Toinen on cool. Toinen on töttöröö.


Taas mennään.




Ok. Myönnetään, että tuon reissun jälkeen oltiin kaikki aika väsyneitä, nälkäisiä ja pahantuulisia. Siitä en ottanut kuvia :-) Voisiko joku tulla meille keittäjäksi, saataisiin keskittyä vaan retkeilemään?


keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Koti-ikävä

On se kumma. Sitä on ollut 12 vuotta pois lapsuudenmaisemistaan, mutta aika-ajoin se iskee - koti-ikävä. Ikävä ihmisiä, joiden parissa kasvoi - ei pelkästään perhettä; äitiä, isää, sisaruksia, vuotta nuorempaa enoa, äidinäitiä ja etenkin vuosi sitten pois nukkunutta maailman parasta pappaa, toki isänäitiä ja isänisääkin, mutta heitä en niin hyvin enää muista, koska heidän kuolemastaan on jo vuosia vuosia - vaan niitä satunnaisia sankareita, joiden ansiosta aika ei ollut pitkää kouluajan ulkopuolella, ystäviä ja vanhaa poikaystävääkin, ihmisiä, joiden kanssa ja joiden ansiosta uskalsin ponnistaa lopulta pois Huittisista opiskelemaan jostain aivan käsittämättömästä syystä terkkariksi ja myöhemmin vielä sairaanhoitajaksi. Ja etenkin ikävä sitä ympäristöä jossa sain kasvaa. Parhaiten muistaa kesälomat mummulassa, heinäpellolla ensin leikkimässä ja myöhemmin heinätöissäkin, mummulan lehmien vasikoinnit ja jo aiemmassa postauksessa mainitut sienireissut äidin tai äidinisän kanssa. Asuttiin 15 kilsan päässä keskustasta, mutta kummasti sitä jaksoi polkea niin pitkälle kuin ketjua vaan riitti. Myöhemmin aivan uudenlaisen vapauden toi ajokortti, oma, sittemmin ojaanajossa lunastukseen mennyt pikimusta Fiat Punto ja ensirakkaus. Minun lapsuuden- ja nuoruudenmaisemani on metsää ja heinäpeltoa, mummulan kanalan tipujen jahtaamista ja heinäsuulissa kiipeilyä. Ihan muuta kuin mitä omien lasteni todennäköisesti tulee olemaan. Enpä tiedä mikä tätä elämää saa nyt näin hempeästi katsomaan taaksepäin, syksy ja vähenevä valo vai tuo sienimetsässä samoilu vai onko tämä vaan  jotain kolmenkympin kriisiä vaikka mitään isompaa syytä kriiseilyyn ei olekaan. Mutta kai sitä kukin katsoo ajoittain elämäänsä kriittisin silmin. Ilman sitä ei koskaan tulisi muutosta mihinkään eikä muutos ole aina pahasta. Vai onko se sitä kriittisyyttäkään? Mitä jos jokainen meistä haluaisi hetkittäin olla itsekin taas lapsi, edes pienen hetken? Vaihtaa aikuisuuden murheet ja velvollisuudet lapsuuden vähän kevyempiin sellaisiin? Joka tapauksessa sunnuntaina on pitkästä aikaa vapaata, joten taidanpa pakata perheen autoon ja ajella kanttarellimetsään kotinurkille. Edellinen satsi meni just metsäsienirisottoon!






perjantai 7. syyskuuta 2012

Sienissä. Ei kun sienessä. Siis sienestämässä.

Kaksi ystävystä, neljä lasta ja koira. Jostain syystä kuvamatariaalia on eilisestä reissustamme ihan yhtä vähän kuin viikon takaisesta kanttarellireissusta. Nyt kuitenkin keittiössä leijailee huumaava tuoksu, kun säilöin talteen suppilovahveroita ja mustatorvisieniä. Kanttarellit esikoinen halusi syödä heti. Aika saavutus maailman nirsoimmalta neidiltä, jonka ajoittain epäilen imevän ravinteet sadevedestä ja hengitysilmasta. Jo viime vuonna esikoinen tutustui sienestykseen ja maistettuaan tuolloin paistettua kanttarellia totesi "Eksoottinen maku, voisin kuvitella pitäväni siitä vielä joskus". Lapsuudenkodin lähimetsissä löydän varmasti ne paikat, joissa kasvaa kanttarellit sun muut herkut, mutta nyt Merikarvialla rämpiessä oli täysin ystävän tiedon varassa koko sienireissun onnistuminen. Hyvin se onnistuikin :-) Suurin yllätys taisi olla nuorimmaisen innostus metsässä rämpimiseen. Tyttö, joka kompastelee tasaisella maalla kertaa sadalla metrillä, kompastui parituntisen rämpimisen aikana ehkä kolme kertaa ja syliinkin pyysi vain kolmesti. Pieni evästankkaus antoi silloin energiaa jatkaa taas hyvän matkaa. Omassa lapsuudessa muistan miten joka syksy äitini nappasi mukaan minut ja kolme sisarustani ja metsässä tuli vietettyä syksyisin hyvät tovit. Parasta joulupöydässä oli äidin metsäsienisalaatti. Lapsena sieni-innostus istutetaan pieniin mieliin. Ehkä se innostus uinuu nuoruudessa ja aikuisuuden alussa, mutta väitän, että suurin osa pikkusienestäjistä kokee sieni(-ja hirvi)kärpäsen pureman jossain vaiheessa aikuisuutta. Ja niistä hirvikärpäsistä; omasta päästä löytyi yksi, esikoisen päästä kaksi, kahdelta nuorimmaiselta ei yhtään. Mutta kyllä sellaisen löytäessä aina pieneksi polkaksi pistää ;-)

Hyvää sienisyksyä jokaiselle isolle ja pienemmällekin sienestäjälle!