Rooma

Vietimme pidennetyn viikonlopun koko perheen voimin Roomassa. Lähtö Helsingistä oli pe klo 7:55 ja takaisin Helsingissä oltiin su puoliltaöin. Lento kumpaankin suuntaan oli Norwegianin koneella ja lapset tykkäsi kovasti eikä palvelussa ollut valittamista.. Lämpöä noina päivinä oli muutaman asteen yli 30, mutta hyvällä nestetankkauksella 7-11-vuotiaat jaksoi kävellä paikasta toiseen ilman suurempaa draamaa ja reissusta selvittiin kevyellä pakkaamisella; lapsilla oli mukana reput ja aikuisillakin vain käsimatkatavarat, joiden sekaan mahtui tuliaisetkin hienosti eikä tarvinnut jännätä matkatavaroiden häviämistä. Lennot olivat suoria lentoja ja kolmisen tuntia koneessa meni nopeasti, ehkä senkin takia, että lapset ovat entuudestaan tottuneet kolme tuntia kestäviin ajomatkoihin mummilaan. 

Tukikohtana Roomassa toimi historiallinen Domus  Romana, joka on näppärästi keskellä kaupunkia ja siitä oli helppo kulkea kaikkiin keskeisiin nähtävyyksiin Colosseumista lähtien. Oikeastaan oli ihan sama mihin suuntaan hotellilta lähti, ennemmin tai myöhemmin tuli vastaan jotain nähtävää ja onhan Rooma jo kaupunkina näkemisen arvoinen. Lisäksi heti hotellia vastapäätä kappisen kadun toisella puolella oli supermarket (joka vastaa kooltaan valikoimiltaan suomalaisittain ehkä valintataloa), josta saatiin kaikki tarpeellinen. Hotellilla tarjottiin amerikkalainen aamiainen ja iltaisin sai käydä ostamassa pientä purtavaa ja tietysti drinkkejä, mutta varsinaista tilausravintolaa hotellissa ei ollut. Lähinnä reissulla kuluikin rahaa syömisiin ja varsinkin juomiin; kun suurin osa nesteestä tuli hankittua pulloissa, tajusi miten paljon viisihenkinen perhe tarvitsee juotavaa noin kuumassa! Pientä päivitystä hotellin tekstiileihin olisin kaivannut, sohvat, verhot ja päiväpeitteet olivat aika kuluneita, mutta pääasia oli, että kaikki oli kuitenkin puhdasta ja raikasta ja ilmastointi toimi. Muutenkin käytössämme oleva huoneisto oli tilava ja siisti ja oma keittokomero helpotti lasten kanssa päivien sujumista huomattavasti.

Sekä meidän aikuisten, että lasten mielestä tutustumisen arvoisia olivat mm. Villa Borghesen puisto, jossa sijaitsee myös Biobarcon eläintarha. Puistossa ja eläintarhassa saimme kulutettua 8 tuntia ihan kevyesti. Itse puistossa on nähtävää ja koettavaa aikuiseen makuun ja alueelta saa vuokrattua polkupyöriä ja muita ajoneuvoja, joilla pääsee sujuvasti puiston nähtävyydeltä toiselle. Me vuokrasimme isomman poljettavan vempeleen, jonka kyytiin mahtui koko perhe ja tunnin aikana poljettiin monen monta kilometriä suihkulähteeltä ja nähtävyydeltä toiselle. Lisäksi jopa perheen pienin osasi arvostaa Rooman kuuluisia nähtävyyksiä, kuten Colosseumia, Pantheonia, Fontana di Treviä, Neljän joen lähdettä ja Espanjalaisia portaita. Oikeastaan kaikki muu tuli nähtyä ainakin ulkopuolelta, mutta Vatikaaniin ei tällä reissulla lähdetty, vaikka alunperin tämä suunnitelmissa olikin. 

Tiivistetysti Roomasta jäi käteen aurinkoinen sää, kaskaiden korviahuumaava laulu vehreissä puistoissa ja väenpaljoudesta huolimatta rento ja huoleton ilmapiiri. Vaikka turisteja oli paljon, oli liikkeissä asioiminen sujuvaa eikä suuremmillakaan nähtävyyksillä tullut ahdistavaa oloa, joka tungoksessa usein iskee. Liikenne tuntui kohtalaisen kaaottiselta, mutta kun kävellen pääsi paikasta toiseen, riitti, kun pelkäsi taksissa matkalla lentokentältä hotellille ja takaisin. Kovin huolettomasti autoilijat päästelivät kapeita yksisuuntaisia katuja jotka pursusivat jalankulkijoita, mutta rehellisesti pelkäsin enemmän auton kyydissä kuin jalankulkijana!!! Italia jäi äidin näkökulmasta mieleen lapsirakkaana maana, jossa meidän vaaleat tytöt oppivat nopeasti Ciao bella-huudahduksen ja aikuiset huomioivat lapset takseissa, ravintoloissa ja kaupoissa ystävällisesti. Erityisesti joka kadunvarrella sijaitsevat jäätelöbaarit ihanine makuineen sulattivat lasten (ja vanhempien) sydämet. Rehellisesti pitää todeta, että paikalliset jäätelöt voittivat suomalaiset jäätelöt kirkkaasti! Budapestiin verrattuna Rooma oli virkistävä siinä mielessä, että joka kadunkulmassa ei huudeltu suomeksi. Kielen suhteen Roomassa pärjäsi englannilla ja paikalliset opettivat ohimennen yksinkertaisimman sanaston. 

Reissua tuli stressattua etukäteen eri tavalla, koska piti miettiä asioita myös lasten jaksamisen kannalta ja turvallisuusasioitakin mietti enemmän kuin yleensä ihan lasten vuoksi, mutta lopulta kaikki meni aivan loistavasti. Esikoinen alkoi haaveilla muutosta jonnekin lämpimään, kesän lapselle Suomen kesä ei ole tarpeeksi ja täytyy myöntää, että itsellekin paluu 15 astetta viileämpään Suomeen maistui puulta...  

Keitä ne on ne sankarit

Sankaruus. Tähteys. Se, että saa loistaa ihailun kohteena. Olla jollekin jotain niin suurta, tärkeää, että ihailija ei voi käsittää miten muut ei voi nähdä miten upea toinen on. Ihan oikea sankari! Lapsen silmissä sankari voi olla vaikka ihan tavallinen äiti, joka tietää miten toimia, kun pikkulintu lentää päin ikkunaa :-)

Aamun lastenohjelmia katsellessa Matias kuuli joka alkutalvesta tutun kopsahduksen, joka johti huutoon "Äiti, pikkulintu lensi päin ikkunaa". Äkkivilkaisulta maassa ei näkynyt pikkulintua eikä mitään muutakaan, mutta tarkemmin tutkittuamme huomasimme hangessa pienen pienen pyrstön törröttävän lumesta. Mitä teki sankari, jota myös arkisemmin äidiksi kutsutaan? Puki kengät, riensi kaivamaan pikkulinnun lumesta ennen totaalista hypotermiaa. Sitten terassille pikkulinnunlämmityspuuhiin eli vuorotellen kaikki saivat pitää lintua kätösissään ja luovuttaa omaa lämpöä pienen elimistölle. Hetkisen lämmettyään ja aivotärähdyksestä toivuttuaan pikkuinen keltasirkku vihdoin tokeni ja lähti kohti uusia seikkailuja. Ja äidistä kuoriutui taas ihan tavallinen äiti, joka pesee pyykkiä ja tekee ruokaa, komentaa ja vaatii, mutta myös toivottavasti lohduttaa, ilahduttaa ja osaa näyttää, että rakastaa ja ihailee maailman ihmeellisimpiä pikku touhottajia. Ilman avoimesti osoitettua rakkautta ja ihailua kun ei kasva uusia sankareita.

Tulkoon lunta tupaan

...ja jäitä porstuaan.

Viikonloppu oltiin mummilassa, jossa riitti lunta ja pakkasta. Lapset nautti ja itsekin ehdin lukea yhden kirjan kannesta kanteen mummin pitäessä huolen porisevista lihapadoista :-) Suurin ongelma oikeastaan mummila/mummulareissuissa on se, miten sovittaa yhteen kodin ja isovanhempien säännöt, tuntui, että etenkin Matias oli koko ajan kokeilemassa miten pitkälle voi mennä sääntöjen uhmaamisessa ja se tuntui tosi raskaalta vääntämiseltä. Välillä jo huomaan miettiväni sitä millaista elämä on sitten kun talossa on murkkuikäisiä... Samalla kuitenkin yritän lohduttautua sillä, että oman iän karttuessa karttuisi myös viisaus ja kärsivällisyys.

Täällä kotona uusi viikko aukeni lumisena ja kylmänä, saas katsoa mihin suuntaan mittarin lukemat lähtee liikkumaan loppuviikkoa kohti. Toisaalta toivon, että lumi vielä kerran sulaisi, toisaalta sitten, että luminen kurjuus alkaisi. Ettei olo olisi niin kuin löysässä hirressä pakkasen vääjäämätöntä kiristymistä odotellessa. Ai kuinka niin kylmyys ei ole minun juttuni?

Tämä viikko tuo tullessaan jo kauan odotetun uuden työn alkamisen, mahaa alkaa jo kipristellä ihan tosissaan, torstai on ovella ennen kuin huomaankaan ja jo huomenna koira pääsee eroon pähkylöistään ja toivottavasti tämän myötä sisälle merkkaamisesta. 

Kun sain rohkeutta vaihtaa työpaikkaa, aloin miettiä, että miksi en uskaltaisi nostaa kissaa pöydälle muissakin asioissa, niissä jotka on tuottaneet jo tovin mielipahaa ja kyyneliä. Se ei todellakaan sujunut sitten niin mallikkaasti kuin olisin toivonut, mutta toivon, että tulevaisuudessa voin katsoa menneisyyteen kevein mielin ja todeta, että ratkaisu oli lopulta oikea. Ja tulevaisuudelta toivon, että kenenkään ei tarvitsisi taistella elämänsä isoimpien asioiden eteen yksin.

Pii pii pikkuinen mörkö

Neealla, meidän 3,5-vuotiaalla nuorimmaisellamme on ollut kohta vuoden verran mielikuvitusystävä. Sitä kutsutaan useimmiten nimellä Pikkumörkö, mutta toisinaan Neea kertoo, että Pikkumöröllä on oikea nimikin ja mikä sattuma, se on Neea. Aluksi Pikkumörkö mainittiin vain silloin tällöin, yleensä, kun neiti itse oli huonolla tuulella tai jokin oli muuten vaan hullusti, oli piirretty seiniin tai tehty jotain muuta pikkuista kepposta. En minä, Pikkumörkö teki sen. Iltaisin Neea kulki ikkunasta toiseen kunnes huomasi Pikkumörön perheineen jonkun puun tai pensaan alla. Siellä on mörköperheen koti. Lopulta Pikkumörkö uskalsi tulla keppostelun lisäksi mukaan ihan arkipäivän juttuihinkin, viimeksi tänään metsäretkelle meidän kanssa. Joskus Neea kertoo siitä miten Pikkumörkö on mukana kaikissa Neean arkisissa asioissa, esim. hoidossa Pikkumörkö kerran suuttui Neean hoitokaverille, kun hoitokaveri tönäisi Neeaa liukumäessä. Välillä Pikkumörköä on mm. purrut käärme ja poloinen joutui tämän johdosta sairaalaan. Isimörkö ja Äitimörkö Neeaa vähän pelottaa, mutta sittemmin ovat tulleet sen verran tutuiksi, että Neea tietää millaista autoa Isimörkö ajaa. Pikkumörölläkin on auto, pikkuinen auto, jolla Pikkumörkö tänäänkin ajeli meidän pihaan, kun tuli meille hetkiseksi leikkimään. Neea avasi tietysti etuoven ja päästi Pikkumörön sisään. Sitten Äitimörkö soitti Pikkumörön kännykkään ja sen piti lähteä kotiin välipalalle. Neea hyvänä emäntänä avasi etuoven ja päästi Pikkumörön ulos huutaen perään "Hei hei Pikkumörkö". Miksi Neean mielikuvituskaveri ei ole keiju, enkeli tai prinsessa vaan nimenomaan joku takkutukkainen Pikkumörkö, sitä en tiedä. Mutta tyttö saa vaalia ystävyyttään tämän pikkuisen olennon kanssa niin kauan kun mielikuvitusta riittää. Veeralla ja Matiaksella ei ole ikinä vastaavia mielikuvituskavereita ollut, ainut vähänkään sinne viittaava asia on ollut, kun Veera vieläkin kertoo välillä tarinaa siitä, miten hän 3-vuotiaana kuuli miten enkeli oli hänen vieressään ja puhui hänelle. Mistä, sitä ei Veera muista, mutta muistaa vielä sen miltä enkelin ääni kuulosti ja miten hyvä olo hänelle siitä tuli.

Lasten myötä olen saanut kuulla, nähdä ja todistaa pieniä ihmeitä. Raskaitakin hetkiä arki tuo tullessaan niin minulle kuin ihan jokaiselle, mutta meillä sentään on Pikkumörkö tuomassa iloa koko perheelle :-)

Syksyinen vapaapäivä

Tuulee, omassa pihassa varjoisaa, jonka johdosta nurmikko on niin kosteaa, että lenkkarit kastuu ja saappaat tuntuu liioittelulta. Edellinen vapaapäivä meni sujuvasti torkkuen, yövuorot ja flunssa sai allekirjoittaneen tavallistakin väsyneemmäksi. Tänäänkin väsytti niin, että nukuin kymmeneen. Nurmikko pitäisi leikata, sekin helpottaisi kummasti tossujenkastumisongelmaa. Kun mokoma ei olisi puoleen sääreen. Senpä kunniaksi päräytin ruohonleikkurin käyntiin ajeltiin katsomaan miltä näyttää syysiltapäivänä Vihertietokeskuksen puistossa. Kummasti siellä sai kulutettua parituntisen ihan vaan kukkia, puita ja pensaita ihmetellen. Lapsetkin.

Siskot.

Aarteita!

Sisarukset.

Kuulemma käpy.

Katso äiti, me tanssitaan!

Ukonsieni? Akansieni? Joku myrkyllinen? En meinaa maistaa.

Kyllä näistä oravalle soppaa saisi?

Äiti, soita Katariinalle ja kysy!

Matka jatkuu.

Jos tämä on suihkulähde, niin miksei tässä ole vettä?!?

Olisko siinä joku korkki?

Seuraa johtajaa.

Böööööö!

Hippa!

Ota kiinni!

Mä olen nyt johtaja.

Hymyä!

Tuleeko näihin yöllä valo?

Chillailua.

Toinen on cool. Toinen on töttöröö.

Taas mennään.

Ok. Myönnetään, että tuon reissun jälkeen oltiin kaikki aika väsyneitä, nälkäisiä ja pahantuulisia. Siitä en ottanut kuvia :-) Voisiko joku tulla meille keittäjäksi, saataisiin keskittyä vaan retkeilemään?

Kouluilua

Meillä aloitti esikoinen koulun maanantaina 13.8. Lapsen kouluunmenon myötä on tämän vuoden keväästä omat koulukokemukset palailleet mieleen, ne hyvät ja etenkin ne pahat. Ne kokemukset, joilta soisi omien ja muidenkin lasten säästyvän; yksinäisyys, porukan ulkopuolelle jättäminen, jopa fyysinen päällekäyminen. Lapset on lapsia eivätkä aina ajattele ihan loppuun asti. Vastuu on aikuisilla. Maailma on ihan tarpeeksi julma ilman, että aikuiset omalla välinpitämättömyydellään tai mallillaan tekevät siitä kurjemman paikan olla. Toisaalta ne kokemukset omasta lapsuudesta ja nuoruudesta on tehneet minusta sen ihmisen joka olen nyt, sen jonka on vaikea olla puuttumatta mikäli joku on heikoilla, joko lapsi leikkipuistossa, oli hän oma tai vieras tai ihan vaikka joku onneton humalainen baari-illan jälkeen turpasaunaan joutuneena. Ihan on pari kertaa tullut puututtua jonkun pikkukoviksen käyttäytymiseen leikkipuistossa ja osansa on saanut myös pikkukoviksen vanhempi. Jos kukaan ulkopuolinen ei koskaan puutu raflaavaan käytökseen, ei toinen koskaan tule ajatelleeksi, että käyttäytyminen olisi jotenkin sosiaalisesti väärää. Miten heikomman sortaminen voisi ikinä olla oikein? Senkö mallin haluamme antaa tuleville sukupolville? Että elämässä pärjää, kun osaa loukata ja vetää reippaasti turpaan, jos joku asia ei vaan miellytä? Kun tosiasia on, että justiinsa niistä kovanaamoista tulee niitä väliinputoajia. Pakko on ollut myös miettiä mihin vetää raja sen suhteen, milloin puolustaa ja puuttuu liikaa ja milloin on vaan annettava pienelle tilaa ja mahdollisuus selviytyä itsekin. Tosiasia on kuitenkin se, että en aina voi olla mukana. Miten kasvattaa lapsen itsetuntoa ja uskoa siihen, että hän on ainutlaatuinen pieni ihme, vaikka joku muu yrittäisi väittää muuta?

Jos sitten saankin rohkeudenpuuskan vääryyttä kohdatessa, olen yliarka ja ahdistunut kaikesta uudesta ja tuntemattomasta ja äkkiseltään tapahtuvat asiat saavat asianomaisen paniikin valtaan. On kuulkaa kiva yrittää ystävystyä näin aikuisena, kun toisen pienikin ele saa miettimään omaa huonommuutta vaikka järjellä ajatellen tietää, että ne ajatukset on vaan omassa päässä. Yksin tuntemattomien seassa sitä palaa mielessään lapsuuteen ja koulun pihalle tajuten kyllä sen, että nyt ollaan aikuisia ja tilanne on aivan eri, mutta silti sydän rutistuu pieneen sykkyrään ja mahaan sattuu.

Onnekseni pienen ekaluokkalaiseni koulutie on lähtenyt hyvin käyntiin ja toivon, että niin on lähtenyt ihan jokaisen.



Hymy huulilla kohti uutta ja jännittävää!



Mustikkametsässä

Päivän ensimmäinen homma oli hakea mustikat lauantaina tyttöjen synttäreille leivottavaan mustikkapiirakkaan. Pienemmät keräsi mustikat napaansa, minä ja Veera yhden piirakan verran kippoihimme. Lisäksi saatiin muutama hyttysenpurema ja rutkasti raitista ilmaa.

Jostain syystä valkoiset kangaskengät tuntui hyvältä idealta?