keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Long time no c; paatosta opiskelusta ja vähän vanhustyöstäkin

Enää en vaivaudu edes pahoittelemaan sitä, että näitä mun aivopieruja ilmestyy tänne bloggeriin hävyttömän harvaan tahtiin. Tässä on sellainen pikkuinen projekti kuin oma elämä menossa ja vaikka tuntuu, että kerrottavaa olisi miten paljon, ei sitä kaikkea eikä edes pientä osaa kykene useinkaan pukemaan sanoiksi. Viimeisin juttu on palliatiivisen hoitotyön oppisopimustyyppinen täydennyskoulutus, joka alkoi maanantaina. Hassua tajuta ekojen koulupäivien aikana, että ajatus siitä, että musta tulisi isona maailman paras saattohoitaja, on kypsynyt hiljalleen viimeisen 12 vuoden hoitotyössä saatujen kokemusten lomassa. Ennen pidin itseäni niin kuntoutukseen ja kuratiiviseen hoitotyöhön suuntautuneena, mutta kaikki ne hetket kun olen saanut/joutunut saattamaan nuorempia ja vanhempia ihmisiä viimeiselle matkalle, on tuntuneet antavan onnistuessaan niin vahvan tunteen siitä, että palliatiivinen hoitotyö ja saattohoito on se mitä mä haluaisin joskus tulevaisuudessa tehdä. Joku saattaa lukea tätä kuin piru raamattua ja alkaa vauhkota eutanasiasta, mutta siitä tässä ei ole kyse. Kyse on siitä, että kenenkään ei tarvitsisi kulkea sitä viimeistä matkaa kärsien ja kituen ja aivan yksin. Että omaisilla olisi joku johon tukeutua kun voimat ja taidot ei riitä. 

Muutenkin viimeinen puoli vuotta on tullut taas pyöriteltyä hoitotyön etiikan ja hoitotyön päätöksiä ohjaavien asioiden äärellä kun ei vaan voi käsittää sitä, miten maailmaan voi mahtua hoitotyöntekijöitä jotka tekee asioita vaan koska joku on käskenyt tehdä. Että päivästä toiseen joku voi mennä ja tehdä työnsä ajattelematta mihin se kaikki perustuu? Miksi niiden diabeetikkojen varpaanvälejä kurkitaan, miksi Marevan-annostusta säännöllisesti tarkistetaan, miksi asentohoito on tärkeää, miksi saattohoidossa olevaa potilasta syötettäessä ei samalla tekstailla kavereille vaan keskitytään juuri siihen hetkeen sen ihmisen kanssa, miksi vuodepotilaan lakanat ei saa olla rypyssä, miksi niitä verenpaineita ja painoja otetaan säännöllisesti ja mistä muutokset voi kieliä. Miksi toiset kyseenalaistaa ihan pienenkin jutun, mutta toiset ei tunnu miettivän edes pientä hetkeä että miksi joku pienikin huomio voi olla ensiarvoisen tärkeä. Ja joskus tuntuu turhauttavalta, että vaikka miten hyvin olisi yritetty perhedyttää, vastauksena joka asiaan on silti, että en mä tiedä, ei kukaan kertonut. Ahdistaa miten usein tulee mieleen sanonta "Ei kannettu vesi kaivossa pysy". Jos etiikantaju ja halu ottaa selvää ei ole ihmisessä itsessään, niin mitä ihmettä asialle voi tehdä. Miten mitään työtä jaksaa tehdä jos ei ole minkäänlaista halua kehittää itseään, päästä eteenpäin, tehdä työstä mielekkäämpää. Ja miten ne työntekijät jaksaa jotka välittää vanhuksista ja tietää asioista ja yrittää välittää eteenpäin tietoa joka ei kiinnosta toista pätkääkään? Ja jos akuuttipuolella työskentelevien kollegojen asenne on, että vanhustyössä menee hoitajan taidot hukkaan ja se on jotenkin vähemmän arvokasta ja hienoa kuin työskentely sairaalan akuuttipuolella, niin miten kauan tätä jaksaa kukaan hoitaja jolla on vähääkään älyä? Kun pitää puolustella valintojaan jopa kollegoille? Ja kun esimiehelle pitää yrittää kehittää vedenpitävät perustelut miksi vanhuksia hoitava sairaanhoitajakin kaipaa kertausta ja koulutusta kädentaidoista. Perustella sitä, että haluaa ylläpitää ammattitaitoaan. On järjetöntä, että vielä nytkin sivistyneessä Suomessa pitää säätää lakeja vanhusten turvaksi, koska suositukset eivät riitä. Vanhustyöhön kelpaa joidenkin johtoportaiden esimerkin mukaan lähestulkoon tyttö kadulta ja päättäjät kyttäävät vain mitoituksia. Käsiparien lisäksi vanhustyössä(kin) tarvitaan myös päätä. Minä toivon, että kun minun vanhempani ovat vanhoja ja joskus kun itsekin tästä vanhenen, minua hoitavat hoitotyön ammattilaiset, käsiparit, joilla on sydäntä, järkeä, hoitotyön etiikka ja näyttöön perustuva hoitotyö hallussa. Täydellinen en ole minäkään ja mitä kauemmin tätä on tehnyt, sitä paremmin on ymmärtänyt oman keskeneräisyytensä, mutta niin kauan kuin jaksaa nähdä vaivaa oman ammattitaitonsa eteen, peli ei ole menetetty.