Valintojen maailma

Olkoon tämä jokatammikuinen ilmoitukseni, että en ole toistaiseksi kuollut. Viime vuosi oli ja meni kuten niin moni vuosi ennen sitä, etukäteen ajattelee, että ehtii vaikka mitä, mutta lopulta päivät kuluu ja asioita tapahtuu eikä niistä tule kirjoiteltua. Kuvia on puhelin ja kamera täynnä. mutta ainoa paikka jossa osa todistusaineisto eletystä elämästä on tallennettuna on insta tai face. Voisin kuitata viime vuoden, että ei erityistä, sitä samaa, mutta olen herännyt tajuamaan, että elämässä tapahtuu huomaamatta vaikka mitä: lapset kasvaa ja muuttuu, muutun itse ja kaikki läheiset muuttuu. Pariskuntia syntyy, lapsia syntyy, osa ehtii jo erota ja kodit ja kaupungit muuttuu. 

Mitä kaikkea viime vuoteen sitten mahtui mun kohdalla? Mä kahlasin puhelimen kuvat läpi ja tajusin, että viime vuosi oli huikea. Oli huikeita aallonpohjia ja huikeita huippuja, kaikkea siltä väliltä, kaikki kokemukset yhtä tärkeitä ja vaikka voisin jeesustella ja sanoa, että jälkikäteen tekisin joissain asioissa toisin, niin rehellisesti sanon, että jokainen mokakin kasvatti ja opetti ja ilman niitä virhearvioita olisin vielä lähtöpisteessä ja keskeneräisempi kuin olen nyt. Vuotta väritti jonkinlainen oma kasvukriisi, parisuhdekriisi, kymmenenvuotishääpäivä, sen kunniaksi tehty matka Budapestiin miehen kanssa kaksin, älyttömästi liikuntaa, Levin reissu ja siihen yhdistetty Arctic Challenge, kaupunkireissuja ja juttuja joita ei pikkulapsiaikana ehtinyt eikä jaksanut. Juttuja, joita jo pikkulapsiaikana tekemällä ei ehkä ois ollut kasvukriisiä eikä parisuhdekriisiä. Töissä olen opiskellut ja syksyn huikein kokemus oli risteily Viking Gracella meidän palvelutalon mummojen ja vaarien kanssa. Oma matkakumppanini oli mun oman yksikön 93-vuotias rouva, Vähän erilainen reissu kuin kaveriporukalla tehdyt risteilyt, mutta tästä jäi enemmän muistoja jälkipolville ;-) Yksi vuosien odotus täyttyi, kun pääsin pikkusiskon pojan kummitädiksi. Toisaalta miehen isomummun kuolema toi surua elämään. Kasvoin henkisesti ja muutuin fyysisestikin.

Liitän tähän postaukseen läjän kuvia, joista tuskin kukaan muu kostuu hirveästi, mutta ne kuvat onkin mua varten. Että mä muistaisin, että vaikka mitään isoja juttuja ei näennäisesti olisikaan, koostuu elämä pienistä palikoista, teoista ja valinnoista, joiden ansiosta elämä muuttuu ja kaikki muuttuu hienovaraisesti, huomaamatta.

Yksi fyysisistä muutoksista, jota piti hetki miettiä lähinnä muiden ennakkoluulojen vuoksi. Loppujenlopuksi on käynyt niin, että töissä ei ole tullut pahaa palautetta asukkailta. No yksi mummo sanoi, että jos olisit mun lapseni, niin antaisin selkään, mutta totesi, että kyllä hän tietää, että mä olen hyvä ihminen. Useimmat muistisairaat ja muistavatkin vanhukset on vaan kehuneet, miten se on nätti. Suurimmat epäluulot on olleet työpaikalla vähän aikuisemmilla hoitajilla, parasta on ollut huomata iäkkäämmän sukupolven ennakkoluulottomuus verrattuna viiskymppisiin 😁

Lapset, omat ja muiden <3

Pikkusiskon yllärisynttäreiden valmistelua parhaassa seurassa.

Levi, Vaasa, Tukholma, Yyteri. 

Budapest.

Sama mesta. Ei säät suosinut, mutta silti käveltiin kilometreittäin joka päivä :-)

Näiden ansiosta joka päivä saa siivota...

Levi. Nyt ymmärrän Lappiin rakastuneita. 

Elämäni eka hillastusreissu!

Poroja siellä, poroja täällä!

Hiussekoilua. Nyt kasvatetaan...

Näillä eväillä tähän vuoteen 😊

Autumn leaves

"The falling leaves drift by my window, The falling leaves of red and gold..."

Syksy taas, luvassa sienipäivityksiä facessa ja sienten kuvia blogiin. Illat alkaa aikaisin ja aamulla on kylmää ja sumuista, hyvä aika istua kököttää koneella ja miettiä mitä hauskaa keksisi. Taas on mennyt useampi kuukausi luovassa ummetuksessa (en todelakaan puhu tässä yhteydessä vatsani tilasta, kiitos antibioottikuurin), mutta koska tässä taloudessa raha tulee raa'asta työnteosta eikä bloggaamisesta, annan itselleni anteeksi. Kuluneisiin kuukausiin on mahtunut mm. Palliatiivisen hoitotyön täydennyskoulutusta, 30 opintopisteestä uupuu vielä muutama ja edessä tiukka rutistus, jotta joulukuussa saa paperit käteen, keskimmäisen lapsen ekaluokan aloitus, kesäloma, jota on enää muutama päivä jäljellä ja seuraava loma onkin kesällä 2015, sitä tuttua metsässä rämpimistä, sienestämistä, salilla ramppaamista ja pähkäilyä, että onko ne lihakset tosiaan vähän kasvaneet. Keskimmäinen lapsista harrastaa jalkapalloa ja pojan harkat ja pelit saneli aikalailla vapaa-ajan käytön koko kesän ajalta. Kesän ja syksyn aikana on tullut tavattua ystäviä ja kylänmiehiä, juhlittua parit hyvät aikuisten juhlat ja useammat lastenjuhlat. Töissä on riittänyt vauhtia ja jos ei nyt vaarallisia tilanteita niin haastavia kuitenkin kaiken ilon ja surun keskellä. Perhe on kasvanut viime kirjoituksen jälkeen hamsterilla, jonka keskimmäinen lapsi sai sen kunniaksi, että ekaluokka alkoi ja Martista onkin tullut rakas kaveri pojalle. Kaiken kaikkiaan tämä koulunaloitus oli äidille helpompi pala niellä kuin esikoisen, vaikkakin pitää myöntää, että meillä pitää just jämptilleen paikkansa kaikki stereotypiat kiltistä ja huolellisesta esikoistytöstä ja taivaanrannanmaalarihulivilipikkuveljestä. Kesän aikana totesin, että ensi vuonna otan kesälomani oikeasti siihen kuumimpaan kauteen ihan vaan sen takia, että töissä oli yhtä tuskaa ja tajusin myös, että mä olen syysihminen. Miksi kinkusta sulaa rasva kuumassa, mutta meikäläisestä ei? Tosin viimeaikoina olen tuntenut entistä enemmän syvää tyytyväisyyttä itseeni kaikin puolin, pitäisikö huolestua? Joku viisas kun on sanonut, että tyytyväisyys tappaa kehityksen. Mene ja tiedä, onneksi henkisestä kasvusta huolehtii esimurkkuikäinen tempauksineen.

Martti

Eka kouluaamu

Lapualla hiekkamontulla

Kotirannassa

Koko kesä on mennyt jalkapalloillessa, joukkueen tai kavereiden kanssa

Todistusaineistoa siitä, että mä olen joskus käynyt salilla istumassa

Aurinko ja vesi, niillä lapsetkin kasvaa

Yyterin auringossa

Tulkoon lunta tupaan

...ja jäitä porstuaan.

Viikonloppu oltiin mummilassa, jossa riitti lunta ja pakkasta. Lapset nautti ja itsekin ehdin lukea yhden kirjan kannesta kanteen mummin pitäessä huolen porisevista lihapadoista :-) Suurin ongelma oikeastaan mummila/mummulareissuissa on se, miten sovittaa yhteen kodin ja isovanhempien säännöt, tuntui, että etenkin Matias oli koko ajan kokeilemassa miten pitkälle voi mennä sääntöjen uhmaamisessa ja se tuntui tosi raskaalta vääntämiseltä. Välillä jo huomaan miettiväni sitä millaista elämä on sitten kun talossa on murkkuikäisiä... Samalla kuitenkin yritän lohduttautua sillä, että oman iän karttuessa karttuisi myös viisaus ja kärsivällisyys.

Täällä kotona uusi viikko aukeni lumisena ja kylmänä, saas katsoa mihin suuntaan mittarin lukemat lähtee liikkumaan loppuviikkoa kohti. Toisaalta toivon, että lumi vielä kerran sulaisi, toisaalta sitten, että luminen kurjuus alkaisi. Ettei olo olisi niin kuin löysässä hirressä pakkasen vääjäämätöntä kiristymistä odotellessa. Ai kuinka niin kylmyys ei ole minun juttuni?

Tämä viikko tuo tullessaan jo kauan odotetun uuden työn alkamisen, mahaa alkaa jo kipristellä ihan tosissaan, torstai on ovella ennen kuin huomaankaan ja jo huomenna koira pääsee eroon pähkylöistään ja toivottavasti tämän myötä sisälle merkkaamisesta. 

Kun sain rohkeutta vaihtaa työpaikkaa, aloin miettiä, että miksi en uskaltaisi nostaa kissaa pöydälle muissakin asioissa, niissä jotka on tuottaneet jo tovin mielipahaa ja kyyneliä. Se ei todellakaan sujunut sitten niin mallikkaasti kuin olisin toivonut, mutta toivon, että tulevaisuudessa voin katsoa menneisyyteen kevein mielin ja todeta, että ratkaisu oli lopulta oikea. Ja tulevaisuudelta toivon, että kenenkään ei tarvitsisi taistella elämänsä isoimpien asioiden eteen yksin.

Elämä on!

En tiedä rakastanko vai inhoanko DNA:n "Elämä on"-mainoksia, mutta tuo sanonta tuli taas mieleen, kun olin salilla. Alustuksena, että olin viime viikolla loppuviikon flunssassa ja salillekaan ei tullut mentyä, kun olo oli niin tukkoinen. Eilen aloin tehdä parannusta ja suuntasin taas salille, tänään oli sama juttu. Se tunne, kun itse on täynnä puhtia ja virtaa, aikomuksena tehdä täsmäisku laitteelta laitteelle, sitten kotiin iltatoimiin ja sohvan kautta sänkyyn. Menet salille, huomaat, että ai kun kiva, siellähän on vain kourallinen ihmisiä sinun lisäksesi. Kivasti saat kyykkysi tehtyä ja pari muutakin, mutta WTF; Eräs täti asuu 15 min laitteessa, jonne olet ajatellut pääseväsi tehtyäsi ne pirun kyykyt ja parit muutkin perhanan liikkeet kaikessa rauhassa, pakarat kramppaa ja pitäisi saada tehtyä isommat lihasryhmät loppuun ennen pienempiin siirtymistä. Ja syynä tähän osoitteenmuutokseen oikeuttavaan laitteessa asumiseen on se, että vieressä paasaa ystävätär, hänkin laitteessa istuvan sankarittaremme tapaan viidenkymmenen paremmalla puolella. Aiheena se, miten jommankumman mies on niin semmoinen ja tämmöinen, että eroa tässä jo harkitaan, kun ukonrahnus menee nukkumaankin vasta puoli yksitoista ja on aamulla niin väsynyt ja what ever muuta, en sentään niin aktiivisesti kuunnellut, koska yritin keskittyä treeniin niin kuin salilla vissiin tapana kuvittelisi olevan?!? No, 20 min siinä laitteessa itseään leputeltuaan tämä istuva täti äkkää sitten viereisellä laitteella tuttunsa, jolle on pakko mennä haukkumaan sitä, miten vaikea hänen kahdeksankymppinen äitinsä on ja juttukaveri haukkuu anoppinsa. Keskustelua oli hankala olla kuulematta, tässä vaiheessa äänen leveli oli jo sen verran tapissa kummallakin, anopit ja äidit tuntuvat kuumentavan yli viisikymppisten naisten tunteita vielä enemmän kuin miehennahjukset. Kaikki kunnia monellekin tuntemalleni yli viisikymppiselle naiselle, mutta jos sinne salille on pakko tulla kaverin kanssa jutustelemaan, niin älkää jumanlavita varatko laitteita istumapaikaksenne (ja venyttele sen rupatteluhetken päätteeksi vielä näyttävästi, hei oikeesti täti, mä näin, että sä vaan istuit siinä sen 20 min, tosin puoli vuosisataa palvelleet paikat kyllä menee istumisestakin jo juntturaan), koska joku muu saattaa tulla sinne treenaamaan ihan puolitosissaan purkaakseen omaa henkilökohtaista vitutustaan joka saattaa kyllä johtua miehestä, äidistä tai anopista (omassa tapauksessani tosin syynä viiden päivän laiskottelusta johtuva potutus) ja jos (ja kun) rupattelet, niin pitäkää se volyymi supinatasolla. Niin ja muita salilla olijoita on kohteliasta tervehtiä eikä hymy tapa.

Lopputulos: Tein treenini, mutta olin huomattavasti huonotuulisempi, kuin yleensä, vedin liukkaasti vaatteet niskaan, ajoin kotiin ja tallustin sisälle pahantuulisena miehelle kiukutellen katkerana siitä, että hemmottelen ukkoa pullalla ja vaikka millä monta kertaa viikossa saamatta edes kukkia kerran kuussa sun muusta mikä on taas jäänyt mielen perälle harmittamaan, nyt istun koneella avautumassa siitä miten katkeria ovat puoli vuosisataa omassa liemessään muhineen naiset, kupissani lohtua tuo lämpöinen rommitoti. Yritän uskotella itselleni, että itsestäni ei ikinä tule samanlaista kaikkiin ja kaikkeen katkeroitunutta naista, mutta tiedostan, että olen kovaa vauhtia matkalla kohti samaa kohtaloa.

Syyslomaa odotellessa

Tänään oli just sopiva päivä suursiivoukselle. Tai niin suursiivoukselle kuin näin suurpiirteiseltä ihmiseltä voi odottaa, meillä harvemmin käydään kynnyksiä läpi hammasharjalla vaikka jonkun mielestä varmaan kyllä pitäisi... Jotenkin se homma lähti vähän lapasesta, koska kesken siivouksen huomasinkin tyhjääväni akvaariota ja kohta jo siirtäväni sitä toiseen paikkaan. Sille ei ole oikein hyvää paikkaa täällä missään. Pitäisi joko keikka Ikeaan ja koittaa täyttää nurkkia huonekaluilla tai sitten vaihtaa kotoisampaan taloon, mä en jotenkin saa tämän kämpän pohjasta minkäänlaista otetta.

Siivouksen jälkeen piti päästä pöhkimään pölyt pois keuhkoista raikkaaseen meri-ilmaan, suunnaksi otettiin lasten kanssa vaihteeksi Porin Herrainpäivät. Kunpa sitä raikasta metsä -ja meri-ilman sekoitusta voisi pullottaa ja hengittää aina, missä vain. Ja sen kaiken ihanan metsänvihreän siirtää omaan asuinympäristöönsä! 

Enää kaksi viikkoa sairaanhyvänhoitajan töitä jäljellä nykyisessä työpaikassa (jossa olen paiskinut sijaisena hommia vuodesta 2006), sitten puolentoista viikon syysloma jonka jälkeen aloitan uudessa työpaikassa ja ihan vakituisena. Vähän jännittää, enimmäkseen olen kuitenkin täpinöissäni!!! Vielä pitäisi muutama viikko yrittää kipaista metsään silloin tällöin suppisten perässä. Viikonlopun kaatosateet vei jotenkin innon metsäretkistä, märkyys ja kylmyys ei nostata mussa yhtä positiivisia tuntemuksia kuin metsä, raikas ilma ja iiihanat sienet.

 ***

Tuon yllä olevan tekstin tallensin klo 17.15, painuin sienikuumeessani metsään ja kulutin siellä elämästäni reilun tunnin. Kun takana oli puoli tuntia tuloksetonta samoamista hämärtyvässä metsässä, olin jo kirjoittamassa tekstaria jonka sisältä meni jotenkin näin "On se PIIP kumma kun näin PIIP isossa metsässä ei kasva PIIP yhtään PIIP sientä yhtä madon syömää kanttarellia lukuunottamatta", kun satuin katsomaan jalkoihini ja luuloni lehtikasassa seisomisesta vaihtui tietoisuuteen siitä, että joko aikuismainen manaamiseni tai jokin vielä sitäkin isompi voima olikin saatellut tekstaria sysimetsässä kirjoittelevan sienihullun keskelle suppilovahverotaivasta. Siellä minä sitten hykertelin ja konttasin pitkin sammalmättähiä suppiksille suputellen. Jos kaipaa videoklippiä kyseisestä tapahtumasta, todellisuutta vastaa aika tarkasti Taru sormusten herrasta-leffan kohtaus, jossa Klonkku lepertelee sormukselleen... Saaliiksi kertyi lopulta vajaa kymmenen litraa suppilovahveroita. Kai sillä määrällä sienikuume taltutetaan taas pariksi päiväksi. 

Rantakivikkoa

Piiperöt pysyy polulla

Aurinko paistaa mereltä

Vihreää!!!

Lisää vihreää!!!

Leipäkiviä

Haapalehtoa rannalla

Reppu selkään ja retkelle

Enää puuttui Myrskyluodon Maija

Äiti seuraathan sä jos me mennään tuonne?

Kääpäperhe

Illan sieniretken tulos

Liikuntamietteitä

Kaveri sanoi, että pitäisi kirjoittaa blogiin omasta treenaamisesta pätkä. En nyt kumminkaan koe itseäni niin päteväksi kirjoittelemaan siitä, miten koitan saada narukäteni hiukan muodokkaammiksi tai peffani terhakammaksi, koska saliharjoittelua on takana vasta kuitenkin sen 8 kk:n verran. Tulosta on tullut ihan kivasti ainakin omasta mielestä ja into on pysynyt ihan hyvänä, vaikka alun "Viisi kertaa viikossa salilla"-tahti onkin vaihtunut maltillisempaan neljään kertaan - oikeastaan tosin ei innostuksen puutteen, vaan ihan puhtaasti aikataulujuttujen vuoksi. Kolme yövuoroa - kaksi vapaata - kolme yövuoroa- kaksi vapaata-rytmi vetää ajoittain aika heikoksi olon... Lenkkeily on jäänyt sitten tosi vähälle ihan siitä syystä, että olen entisestä himolenkkeilijästä muuttunut enemmän sali-ihmiseksi ja ajanpuutteen vuoksi valitsen useimmin salin kuin lenkkeilyn. Saas katsoa mitä muutoksia liikuntatottumuksiin tuo marraskuinen työpaikan vaihtuminen, yövuorot vaihtuu aamuihin ja iltoihin. Joskos sitten kroppakin taas tuntuu virkeämmältä :-)

Ruokavalioasioistakaan ei ole kamalasti sanomista, olen edelleen aikamoinen fiilispohjalta syöjä ja syytän yövuoroja siitä, että mitään säännöllistä ja tunnollista ateriarytmiä saati ruokavaliota ei ole. Lapsille tulee tehtyä pöperöt tunnollisesti, mutta itse syö sitten miten sattuu ja mitä sattuu. Aina kun hetken malttaa katsoa tiukemmin mitä syö, lähtee turvotukset ja löysät suhteellisen helposti, mutta harmillisesti repsahtaminen on helppoa sitten taas kun tarvitsee nopeasti jotain energiaa, kun huomaa, että on taas mennyt liian monta tuntia edellisestä ruokailusta ja kädet tärrää... 

Tavoitteena ei ole enää tikkulaiha lapamato, vaan sellainen terveen ja urheilullisen näköinen aikuinen ihminen. Mitään superlihaksia ei tällä treenaamisella kannata tavoitellakaan, ne vaatisi jo kunnon omistautumista hommaan, mutta kyllä nykyisin hymyilyttää huomata, että vatsalihakset pilkottaa näkyvissä :-) Viime yönä ammattilaisten kuvia katsellessa kyllä taas kummsti inspiroiduin, mutta myös masennuin, koska sen tiedostaa varsin mainiosti miten jumalattomasti hommaa vaatii hankkia sitä lihasta... 

Seuraavaksi kutkuttaisi kokeilla rugbya ja itse asiassa Pori Rugby järjestää kurssin keltanokille lokakuun alussa, mutta ylläripylläri silloin yövuorot sekoittaa allekirjoittaneen päätä ja vuorokausirytmiä ja osana päivistä puurran iltauorossa, eli jään seuraavaa kurssia odottelmaan :-( Joskos uusi työ tukisi tätä harrastustoimintaakin. Joukkueurheilijauraani ei vaan tue pätkääkään se, että olen niin pirun huono häviämään ja sitä on mukavampi kiukutella vaan itselle kuin koko joukkueelle :-D 

Nyt kumminkin jotain pientä napaan ennen salille lähtöä. Mikään ei piristä yövuorojen välissä kuin tärisevät kintut ja silmissä kirvelevä hiki. 

Aurinkoa, metsänvihreää ja kanttarellinoranssia

Metsä, aurinko, sienet, metsälähteen solina, ketunpoikasen haukunta, korppien raakunta ja kurkien huudot, sekä muutama sitkeä hirvikärpänen. Minäpä vietin omaa aikaa lapsuudenkotini metsissä lasten jäädessä mummun ja serkkujensa kanssa mummolaan puuhastelemaan. Saaliiksi tuli puoli ämpärillistä karvarouskuja, saman verran kanttarelleja ja muutama tatti :-) Alustukseksi, että olen kotoisin kirjaimellisesti metsästä. Lapsuudenkotini on aivan keskellä metsää, mikä helpottaa sienimetsäänkin menemistä suunnattomasti, koska tieltä pois astuttaessa on jo kuusikossa/männikössä/sekametsässä, riippuen siitä mille puolelle siitä tieltä erehtyy. Idioottivarma kanttarellipaikka on about 200 metrin päässä pihasta. Sinne suuntasin ekana kanttarellinuvat silmissä, mutta mitä näinkään! En mitään! Joku perhanan kesämökkiläinen oli mennyt ryöväämään koko kanttarellikasan! Tästä syystä pyörsin päätökseni olla harrastamatta vielä tänä syksynä ryöppäämistä ja suorastaan sukelsin karvarouskujen kimppuun, sillä edellä mainittu kanttarellivaras ei ilmeisesti myöskään ollut innostunut ryöppäämisestä ja oli jättänyt rauhaan silmänkantamattomiin ja tiheästi kasvavat karvarouskuröykkiöt! Ja mikä onni, että ne kanttarellit oli viety, sillä sisäinen Martha Stewardini innostui suolasienten teosta oikein urakalla! Niin helppoa, että ei siihen edes ammattikorkeakoulututkintoa olisi tarvittu! Lisäksi innostuin menemään merta edemmäksi kalaan ihan kertakaikkisen periferiaan syyyyyvälle sysimetsään sillä seurauksella, että löysin useammankin oikein mainion kanttarellipaikan. Niissäpä kasvoi niin isoja kanttarelleja että kahdesta kanttarellista saa jo täytteen yhteen kanttarellipiirakkaan. No ei ihan, mutta en paljon liioittele, isoimmat oli nimittäin meikäläisen kämmenen kokoisia! Hah, siitäs sait kesämökkiläinen. Sinne sysimetsään et taatusti eksy. Tai jos eksyt, niin et takaisin sivistyksen pariin löydä. Muahhahhahhahhahhaaaaa.