Arctic Challenge Levi 2016

Piti tovin aikaa pureskella ennen kuin aloin kirjoitella jo perinteeksi muodostuneesta kaikkien aikojen toisesta Arctic Challengesta. Heinäkuun pikku kesälomapätkä oli varattu vain ja ainoastaan Levillä 23.7. pidettävää Arctic Challengea silmälläpitäen ja kisapariksi valikoitui nuorin sisko. Majoittumispaikaksi valikoitui lopulta Break Sokos Hotel Levi ja täytyy sanoa, että sijainti ja hinta oli kohdillaan ja henkilökuntakin kullan arvoista. Saavuttiin Leville perjantai-iltana ja hotellilta oli lyhyt matka tepastella tien toiselle puolelle tutustumaan kisapaikkaan ja fiilistelemään seuraavan päivän koitosta. Kisatoimisto oli meidän hotellin alakerrassa joten ehdittiin vielä perjantaina käydä hakemassa liput, laput ja puuhapussi sekä Arctic Superfoodsien patukat makusteltaviksi. 

Meidän lähtö oli vasta viimeisenä, joten ehdittiin aamusella hienosti tankata hotellin aamupalapöydässä, hakea kisanumerona toimiva 9 kilon pölli nro 222, käydä kannustamassa kaksi ekaa lähtöä ja tankata vielä lisää sekä ostella hirveällä hädällä juomavyö kisaan hätävaraksi. Sää oli totaalinen vastakohta viime vuoden kisapäivään verrattuna, nyt aurinko paistoi täydeltä terältä ja ilma oli läkähdyttävä!

Reitti oli rankempi kuin viime vuonna. Heti lähdössä oli tuttu paskalammen ylitys, sitten kiivettiin muutaman ison kelan yli ja ryömittiin ali ja sitten alkoi se hapottava osuus, eturinteen nousu. Tänä vuonna ei enää tullut yllätyksenä tämä nouseminen, fiilis oli vähän semmoinen, että koska viime vuonnakin selvittiin niin miksi ei tänäkin vuonna. Nousun jälkeen oli viime vuodelta tutut ja turvalliset jätelavat, ekassa puruvesilillua, toisessa turvevesimönjää. Viilensi kivasti nousun jälkeen. Tästä jatkettiin rengashaasteeseen, jossa päästiin hakkamaan lekalla renkaita paikasta A paikkaan B, vetämään kaveria ja sitä pölkynketaletta pulkkana toimivan renkaan kyydissä ja kierittelemään hävyttömän painavia renkaita. Täytyy myöntää, että meidän pelastukseksi koitui se, että siellä joukossa oli yksi traktorinrengas, yritettiin saada se isompi tapaus liikkelle, mutta koska kumpainenkin ollaan kolmen lapsen äitejä, tuli fiilis, että jos jatketaan sitä ponnistelua, löytyy jalkojen välistä kohta ulos pullahtanut kohtu, se painoi ihan simona. Siispä yhteistuumin todettiin, että säästetään kanssakilpailijoita pahoinvointikohtaukselta ja pidetään synnytysvärkit sisällämme ja siirryttiin sen traktorinrenkaan kimppuun. Kun rengashaaste oli suoritettu, suunnattiin suon kautta ryömimään mäkeä ylos erinäisten verkkoesteiden alla. Konttaamisen aikana oli hyvää aikaa fiilistellä edessä olevaa Wordl Cup-rinteen kiipeämistä. Ja taas sama mantra; koska selvisin siitä viime vuonna, siitä selvittäisiin tänäkin vuonna. Ja selvittiinhän me. Kyllä siinä muutama hörppy urheilujuomaa piti ottaa, mutta selvittiin. Kaiken nousun jälkeen leppoisaa kivien kantamista, vähän mäkeä alas ja taas ylös. Tämä kolmas nousu pääsi kyllä yllättämään, kummasti alkoi huumori haihtua hikiveden mukana taivaan tuuliin kohti polttavaa aurinkoa. Hetkellisessä epätoivossa totesin kisakaverille, että joskos painaisin pääni isolle kivelle ja pikkusisko pamauttaisi sillä kisapöllillä minulta hengen pois, mutta kyllä se nousu lopulta loppui vain jotta edessä olisi monkey tire challenge, eli kotoisammin päästiin roikkumaan telineillä. Maailman kehnoimmat rinta- ja selkälihakset omaavina päädyttiin tekntiikkaan, jossa kannoin pikkusyssen olkapäilläni läpi radan ja itse kevitin ottamalla tukea viereisestä aidasta. Sääntöjen mukaan rata oli laillisesti suoritettu, kunhan koko radan kädet pysyivät tangoilla ja renkailla, eli pikku kevitys sallittiin. Mikäli se rata olisi pitänyt suorittaa puhtaasti roikkumalla, sätkittäisiin siellä yhä... Tätä estettä jännitin ehkä eniten juuri koska tiesin heikkouteni. Radan suorittamisen riemua ei kauaa kestänyt, kun piti suoriutua tukinkannosta. Viime vuonna kyseinen rasti oli pala kakkua, tänä vuonna oli huumoriarvoa lisätty korvaamalla viime vuoden kuivat tukit vastakaadetuilla tukeilla, joiden paino lähenteli muutaman kuolemansynnin yhteenlaskettua painoa. Ratavahti vinkkasi viisaasti odottamaan seuraavaa kisaparia, jolloin saatiin kannettua tukki kimpassa läpi radan, tosin tiukkaa teki neljän naisenkin kesken kantaa se tukki paikalleen. Vielä ennen maalia suoritettiin tulihaaste ja ennen lampeen pulahtamista piti rei'itetyllä ämpärillä kipittää sanko täyteen vettä, sitten vika uinti joka tänä vuonna tuntui taivaalliselta kuuman kymmenen kilsan päätteeksi. Täytyy myöntää, että siinä kohtaa vaan fiilisteltiin sitä miten maali häämötti edessä eikä edes pidetty kiirettä! Maaliin päästyä ihanainen Leena pujotti kuksat kaulaan, saatiin palautusnaposteltavaa Arctic Superfoodsilta, napattiin edustava kuva suohirviöistä ja homma oli taputeltu pakettiin. En tiedän jäätyikö aivot, koska en kuollakeenikaan muista, missä kohtaa oli se haaste, jossa piti pulahtaa siihen jäätävänkylmään ojantapaiseen, jossa piti alittaa se joku verkkokin? Joka tapauksessa vesi oli niin kylmää, että hetkeksi unohtui se paahtava kuumuus! Jännä muuten se fiilis, kun kisa on ohi; sitä on odottanut ja fiilistellyt ja kun pääsee maaliin, tulee olo, että tässäkö se oli. Vaikka oli miten rankkaa ja vaikka sitä maalia odotti kuin kuuta nousevaa, se tunne vaan tulee. Ensin helpotus ja sitten, että mitä nyt? No ainakin ensi kesänä Arctic Challenge 2017. Luotto on kova, että Peipon Laura sen taas kyhää meidän iloksi ja kidutukseksi.

Niin, mitenkäs se palautuminen? Koska Levin sää pisti parastaan, seuraavana aamuna noustiin portaita tunturiin, vaikka täytyy sanoa, että alkuun ei askel ihan noussut siihen tahtiin kuin pää olisi vienyt. Lisäksi päivään mahtui pyöräilyä (Levillä on huikea mahdollisuus lainata polkypyörä käyttöönsä ihan ilmaiseksi) ja uintia. Kaikesta tankkauksesta huolimatta kävi niin kiperästi, että kisapari joutui  maanantain ja tiistain välisenä yönä sairaalaan rasituksen takia, mutta tästäkin selvittiin lopulta säikähdyksellä. Tämä ihan vaan varoituksen sanana teille, jotka päätätte osallistua ensi kesänä. Rata on raaka, vaikka olisi ennen kisaan osallistumista urheillutkin ja huhu kertoi, että tänä vuonna keskeyttäneitä oli enemmän kuin vuosi sitten.

Loppuun vielä vähän kuvamateriaalia. Miinuksena, että suurin osa kuvista on otettu ekoista lähdöistä, eli tästä suohirviöstä ei ole kauheasti kuvatodisteita matkan varrelta. Ensi vuodeksi toivoisin, että vikojen lähtöjen tyyppejäkin kuvattaisiin vielä radan varrellakin, ei ainoastaan lähdössä ja maalissa. Harvalla on mukana oma kuvaaja, joka jaksaisi jolkotella mukana challengepisteeltä toiselle ja vaikka muiden kuvista on mukava fiilistellä kisatunnelmia, olisi omat ilmeet myös näkemisen arvoista kamaa ;-)

Ja tässä kohtaa iso kiitos Lauralle ja etenkin VAPAAEHTOISILLE sekä KANSSAKISAAJILLE!!! Radalla ja haasteissa oli vapaaehtoisia työntekijöitä, joiden kannustus ja iloinen tunnelma auttoi jaksamaan ainakin yhtä paljon kuin oma pari ja kanssakisaajien kanssa käydyt mahtavat keskustelut. Tänä vuonna vapaaehtoiset olivat hommaansa perehtyneitä ja sitoutuneita upeita valoisia tyyppejä, joista paistoi aito välittäminen kisaajista. Erityislämpöinen kiitos tukkihaasteen valvojille ja vesisankohaasteen valvojaneidolle! Te kaikki loitte fiiliksen jaksaessanne kannustaa myös viimeisten lähtöjen kisaajia <3

Tässä kohtaa on vielä aluspaidat valkoiset ja hiukset kuivat!

Meidän 9 kilon rakkaus, pölli nro 222.

Mitä v****a, vielä puolet jäljellä?!?

Toka lähtö valmiina tositoimiin.

Levi antoi parastaan!

Lammesta vähän vettä pois ennen uintia...

Kohta saadaan pakettiin tämä kisa, fiilis jo vähän haikea. Mutta vesi lämmintä kuin linnunmaito.

Ja tässä linkkejä mahtaviin kuviin, kuvaajina huippulahjakkaat Arctic Film Crewn ja All About Laplandin tyypit. Tsekatkaa!!!

Pikkujoulukausi korkattu

Naamakirjan kahvikuppihaaste on nössöille...

Ilmoittelenpa olevani hengissä, tosin lauantaiaamuna ensin pelkäsin kuolevani, sitten pelkäsin etten kuolekaan. Syynä tähän perjantai Hämeenlinnassa: Poets of the Fall, paras ystävä ja jatkot baarissa. Ei lisättävää. Kahden viikon kuluttua uusinta punttiksen porukan kanssa. Miten ihmiset selviää hengissä pikkujoulukaudesta?!? Miten kestää maksa?!? En ole poksauttanut omaani epämääräisillä sienipöperöilläni, mutta pikkujoulujen marinadit on petollista kamaa. Ei niitä kukaan pakota nauttimaan, mutta eihän niitä ilmaisia drinkkilippuja voi hukkaan heittää... 

Jostain syystä kuolattiin eturivissä niin, että heikommilla alkoi tehdä jo pahaa.

Rauhaisaa joulua!

Taas hävyttömän pitkä blogihiljaisuus, mutta nyt lupaan, että tähän asiaan tulee parannus alkuvuodesta, kun salin puolella alkaa puhaltaa uudet tuulet ja tulee ehkä jotain kirjoitettavaa tännekin! Joulu tulla jolkottaa, maailmanlopusta selvittiin, joskin eilen ruokakaupassa pellästyin aamuvuoron jälkeen joutuneeni Maailmanlopun odottajat-sarjan kuvauksiin... Nyt kuitenkin jouluruuat hankittu meillekin, kinkkukin paistettu ja joulusiivous tehty, kuusihan on seissyt olkkarissa ylväänä jo 1.12. lähtien, lähti vähän lapasesta joulun odotus, kun isäni antoi meille tekokuusen (hyvästi siis sillekin periaatteelle, että meille ei sellaista hökötystä tule, selkeä maailmanlopun merkki tuokin) ja kaivoin koristeet kaapista heti. Töissäkin kuusi kunnossa, puurojuhla juhlittu ja itsellä kolme päivää vapaata, joten nyt saa rauhoittua odottamaan seuraavaa maailmanloppua ja siinä samalla voi nauttia tästäkin joulusta niin kuin se olisi viimeinen ennen oikeaa suurta pamausta ;-) Nyt painun glögimuki kädessä sohvalle lasten kanssa, iltapäivällä salille ja teille toivotan suloista ja rakkauden täyttämää joulua!

Keskivertoa parempi sunnuntai

Mukavien viikonloppujen putki jatkui, kun tänään pääsin sienestämään ystikseni Katan kanssa, saaliiksi saatiin yhteensä kolme ämpäriä suppiksia :-) Metsäterapiaa parhaillaan. Onneksi Kata muisti pukea punaisen pipon ettei tarvinnut kulkea punainen ämpäri päässä hirvimiesten varalta. Vältyimme hirvestäjien lisäksi myös hirviltä ja hirvikärpäsiltä. Illalla toinen ystävä Katja poikkesi perheensä kanssa kylässä, eli oli hyvä syy herkutella Aino-jätskillä! Vielä ehdin salillekin ja nyt sattuu lihaksiin niin, että tämän pöljän tabletin paukuttaminenkin saa krampin olkalihaksiin. Pieni takaisku tuli, kun maksoin laskuja, mutta avainlukukortin vaihto ei onnistunut ja koko pankkitunnussysteemi jumittui. Onneksi pakastimessa on vielä Ainoa ja töllöstä tulee Transformers, niin paha mieli on sillä kuitattu  <3 Olin teininä hurja sarjisfani, joten Transformers-leffat, Kapteeni Amerikka ja kaikki mahdolliset muut supersankarit menee täydestä kuin väärä raha!!!

Toisenlainen viikonloppu

Vieraammille tiedoksi; en ole kummoinen bilehile, ennemmin nukun hyvin ja krapulasohvailun sijaan valitsen salin ja hulluna hikoilun (joo, naisetkin hikoilee). Ja minähän en tanssi! Minulla on rytmitajua, minkä vuoksi on käsittämätöntä, että käsky päästä käsiin ja jalkoihin katoaa jonnekin matkalle, voiko tanssikäskyt jumittua johonkin hermotuppeen?!? Osaan mä kuitenkin juosta ja pompottaa palloa samalla aika hyvinkin ja minusta se kertoo kuitenkin siitä, että osaan käyttää käsiä ja kinttuja samaan aikaan. Toisaalta koripalloa pelaan tossuilla, en kymmensenttisillä koroilla... Tämä viikonloppu oli kuitenkin poikkeus niin monella tapaa; join ja tanssin, molempia kohtalaisen kiitettävästi. Tänään kaduin enemmän juomista, koska päätä särki. Syytän edelleen Nokian kavalaa mädän munan hajuista vettä, jota yritin siinä siidereiden välillä litkiä. Olisi pitänyt ottaa kuva siitä lapusta, jossa vakuutettiin veden olevan haisustaan huolimatta juomakelposta :-D Syynä Nokian veden litkimiseen oli ystäväpariskunnan synttäribileet ja hauskaa riitti! En ala avautua illan hämärääkin hämärämmistä paljastuksista tai asianosaisen huikeista tanssimuuveista sen enempää, en lisää tänne edes kuvia, pointti oli oikeastaan vain sanoa: Saija, olet mulle hirmuisen rakas, sinun takiasi jopa tanssin! Tälleen iällä sitä ei enää pelkää näyttää pöllöltä :-P

Vapaapäivä 4/4

Tervetuloa huiman jännittävään vihdoin turvallisen tasaiseen elämääni. Viimeisen vapaapäivän ohjelmana on ollut tutusti kodinhoitoa, esikoisen hakemista eskarista ja kauppareissu. Vaihtelua päivään toi keskipitkä tunnin kävelylenkki ystävän kanssa. Jostain kumman syystä ystäväpiirini koostuu ihmisistä, joiden kanssa ei tarvitse olla kylkikyljessä ja yhteyksissä joka ikinen päivä tai edes viikkokaan, mutta kun taas ollaan yhteydessä, juttu jatkuu siitä mihin viimeksi jäi eikä siitä tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa, että yhteydenpito on ainakin minun osaltani välillä aika harvaa. Toisin sanoen ystävikseni on valikoitunut ihmisiä, joiden elämä on, ei samanlaista kuin omani, mutta samaan tapaan kiireistä ja aina ei vaan pysty olemaan yhteyksissä. Mutta jos jotain isoa tulee, on se harva joukko, jolle ilmoitan heti. Se pieni ryhmä koostuu niistä ihmisistä, jotka ovat olleet läsnä iloissa ja suruissa ja toivon saavani jakaa heidän onnen hetkensä ja auttavani murheissa. Sen enempää avaamatta tänään käytyä keskustelua voin vain todeta, että kävelylenkki ei tunnu missään ja murheetkaan ei niin paina kun voi asioita yhdessä ihmetellä. " Kun yössä yksin vaeltaa voi kaltaisensa kohdata ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea". (Tehosekoitin)