perjantai 28. marraskuuta 2014

Elämästä. Käyttöohjeista. Pyykkikoneesta, jonka nukkasihti ei vetänyt enää yhtäkään roskaa.

On se jännää, että kaikkeen on olemassa käyttöohjeet, elämäänkin, mutta siitä huolimatta ensin pitää vaan itsepäisesti kokeilla tehdä oman päänsä ja omien mielihalujensa mukaan, hakata päätä seinään, kun ei mieleisellään tavalla pääsekään haluamaansa lopputulokseen ja sitten nöyrästi ottaa ne hiivatun käyttöohjeet käteensä ja toivoa, että saa jutun vielä toimimaan ja ettei ole tapahtunut niin isoa vahinkoa, että takuu ei korvaa ja korjaa. Minä itsekin olen ollut elämässäni itsekäs ja itsepäinen, lukenut käyttöohjeita, mutta kokeillut kuitenkin omalla tavallani, hakannut päätäni seinään, korjannut ja kompuroinut. Siivonnut jälkiä, kun pyykkikone kusee vedet lattialle, koska en mukavuudenhalussani putsaa nukkasihtiä vaikka ohjeessa niin sanotaan (tarkistin myöhemmin ja senkin ruotsinkielisestä ohjeesta, koska suomenkieliset oli hukassa), ollut inhottava toisille ja ihmetellyt sitten pöyristyneenä kun metsä vastaan just niin kuin sinne huutaa, käyttäytynyt kehnosti ja vaatinut toista kuitenkin käyttäytymään niin kuin elämän käyttöohjeissa neuvotaan. Ollaan me ihmiset jänniä kapistuksia. Vaikka niin aikuisia, niin loppujen lopuksi me ollaan niitä Taivaan isän keskenkasvuisia taimia. Niin se yksi Taimi-mummu joskus kaksitoista vuotta sitten vanhainkodissa sanoi "Minä olen Taimi, en koskaan ole valmis, vaan aina Taivaan Isän Taimi". Onneksi se Taivaan Isä pitää Taimista ja taimistaan huolen silloinkin kun pitää nöyrtyä ja taipua sen asian edessä, että ihminen on mukavuudenhaluinen hölmö jonka on helpompi syyttää kaikkia muita kuin itseään siitä, että elämä kolhii. Ja ne kodinkoneet; niiden kanssa tulee hyvällä tuurilla vastaan vakuutusyhtiö.

Kuva: Pinterest



maanantai 24. marraskuuta 2014

Pikkujoulukausi korkattu

Naamakirjan kahvikuppihaaste on nössöille...
Ilmoittelenpa olevani hengissä, tosin lauantaiaamuna ensin pelkäsin kuolevani, sitten pelkäsin etten kuolekaan. Syynä tähän perjantai Hämeenlinnassa: Poets of the Fall, paras ystävä ja jatkot baarissa. Ei lisättävää. Kahden viikon kuluttua uusinta punttiksen porukan kanssa. Miten ihmiset selviää hengissä pikkujoulukaudesta?!? Miten kestää maksa?!? En ole poksauttanut omaani epämääräisillä sienipöperöilläni, mutta pikkujoulujen marinadit on petollista kamaa. Ei niitä kukaan pakota nauttimaan, mutta eihän niitä ilmaisia drinkkilippuja voi hukkaan heittää... 


Jostain syystä kuolattiin eturivissä niin, että heikommilla alkoi tehdä jo pahaa.











sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Sienipornoa. Jo perinteeksi muodostunut jokavuotinen sienipäivitys.

Oltiin keskimmäisen lapsen kanssa mun vikan lomapäivän kunniaksi sienestämässä ja katsastamassa millainen suppissyksy on kehittymässä. Hirveästi pikkuruisia suppilovahveroita tulossa ja tosi hyvin löytyi jo poimittavan kokoistakin. Lampaankääpiä löytyi kasapäin ja suurin osa oli pakko jättää metsään, koska ei oltaisi jaksettu kantaa niitä autolle ja säilötyt käävät ei ole niin kivoja koostumukseltaan, että niitä hirveästi käyttäisin. Sienikuivurin hankinta alkaa olla jo perusteltua, koska todennäköisesti tulisi koottua enemmän tattia ja kääpää, kun kuivattuja sieniä on helppo heittää mihin vaan. Lisäksi reissulta mukaan tarttui koivunkantosientä (toivottavasti, aina yhtä jännää onko se sittenkin myrkkynääpikkää), kanttarelleja pari litraa, rouskuja ja vahveroita suolasieniksi ja muutama kuusensuomuorakas (kiitti Kata, joka autoit puhelimitse kun kännyn sienisovellus ei osannut auttaa), joka kyllä vielä vähän epäilyttää, että uskallanko edes maistaa, sieni jossa on sekä suomuja, että piikkejä, ihan niin kuin söisi jotain esihistoriallista elukkaa... Aluksi Matu ei hoksannut suppiksia vaikka seisoi mättään keskellä, mutta lopulta kävi niin, että itse iloisesti loikin aarteiden yli ja heppuli huuteli perään, että äiti, unohdit suppikset. Kolmen tunnin rämpiminen otti jätkällä sen verran voimille, että kotimatkalla ikiliikkuja nukahti auton takapenkille. Seuraavaksi edessä sienisulkeiset, paistamista, pakastusta ja säilöntää. Vähän ahdistaa, että on viimeinen lomapäivä. Onneksi huomenna on jo työvuorolistan eka vapaapäivä, että saa hengähtää ;-) Mutta onhan mummuja ja pappoja jo ikäväkin, kumman rakkaiksi voi tulla ihmiset joista pitää huolta työkseen, ei sitä ehkä moni tajuakaan. 


Todistusaineistoa.

Edit: saaliista osa puhdistettu, suppiksia 1kg (sellainen viitisen litraa) ja kanttarelleja 500g (parisen litraa) ja pari kiloa haperoita ja vahveroita. Lampaankäävät ja muut jäi odottamaan uutta aamua, nyt ei jaksa enempää... Niin, ja päässä & puseron alla yhteensä viisi hirvikärpästä. Yök. 

lauantai 13. syyskuuta 2014

Suolasienillä tuunatut lihapullat


Meikäläisestä kehkeytyy aina syksyllä jos ei nyt ihan Jaakko Kolmonen niin vähintäänkin Teija Sopanen, kun yritän keksiä tuhat ja yksi tapaa tuhota kesäkurpitsa-, juures- ja sienivarastoja. Tällä kertaa piti pikapikaa alkaa keksiä käyttöä viimesyksyisille suolasienivarastoille, joita piti tuhota tämänvuotisten tieltä ja koska meidän perheessä jauheliha näyttelee suurta osaa proteiininlähteenä ja sitä löytyy sekä jääkaapista, että pakastimesta aina, päätin vääntää itselleni suolasienillä kevennettyjä lihapullia. Kaikki kunnia suolasieniruokien kuninkaalle, sienisalaatille, mutta ei sitäkään jaksa määräänsä enempää vetää, etenkään, kun jääkaapissa on suolattuna varmaan viisi kiloa haperoita ja rouskuja sun muita sekasieniä ja minä olen perheestä ainoa, joka suolasieniä yleensäkään syö. Korppujauhoja tässä ohjeessa ei ole ja hyvin on siitä huolimatta koossa pysynyt pullat, kun ne olen uunissa paistanut. Kaikki määrät on tuttuun tapaan sinnepäin!

Suolasienilihapullat

500g vähärasvaista jauhelihaa (nauta tai sika-nauta, eipä suurempaa merkitystä)
1 sipuli silputtuna
2-3 munaa
3-4 dl suolasieniä
maustepippuria
persiljaa silputtuna maun mukaan

Huutele suolasienistä mahdolliset näkyvät suolajämät pois, laita sienet ainakin pariksi tunniksi lillumaan kylmään veteen eikä haittaa vaikka kylpisivät yönkin yli jääkaapissa. Rutista sienistä suuremmat vedet pois, silppua sienet. Sekoita kaikki ainekset kulhossa, muotoile pulliksi ja paista uunissa 200 asteessa about 20 minuuttia. Puperra vaikka kesäkurpitsapastan kaverina. Suolaa ei tarvitse taikinaan lisätä, koska suolasienet kyllä hoitaa suolaamisen eikä pullista ole tarkoitus tehdä tönkkösuolattuja.

Kirjoittaja ei ota vastuuta, mikäli joku on onnistunut säilömään kasan myrkkysieniä rouskujen ja haperoiden sijaan ja kuukahtaa kokeiltuaan meikäläisen lihapullareseptiä. Tarkemmat ohjeet sienten tunnistukseen esimerkiksi täältä.

perjantai 12. syyskuuta 2014

Kesäkurpitsapasta

Sekä minä että äitini innostuttiin kasvattamaan tämänkin kesän aikana kesäkurpitsaa ja nyt niitä pukkaa siihen tahtiin, että ei ehdi edes syödä kaikkia. Olen vetänyt niitä jos jonkinlaisten kasvispaistosten seassa sekä ihan raakana salaatin sijaan. Jo viime kesänä sain työkaverilta vinkin tehdä kesäkurpitsapastaa. Olen yrittänyt vähentää mahaongelmien vuoksi viljatuotteita niin että syön pari palaa ruisleipää ja annoksen kaurapuuroa päivässä, jonka vuoksi tämä pasta on hyvä viljaton versio perinteisen pastan tilalle lämpimällä aterialla. Vähän muokkasin reseptiä kun kasvimaalla kasvaa valkosipulia, basilikaa ja persiljaa ja tämmöistä on tullut vedeltyä hyvällä ruokahalulla;



Kesäkurpitsapasta (yhdelle)
1 kesäkurpitsa
voita
oliiviöljyä
1 valkosipulin kynsi (toi on sellainen ungefär, ihan oman maun mukaan vaikka koko valkosipuli...)
suolaa
basilikaa/persiljaa
mustapippuria/sitruunapippuria
Vuole kesäkurpitsasta juustöhöylällä, raastimella tai kuorimaveitsellä ohuita suikaleita. On ihan makuasia haluaako käyttää kurpitsan kuorittuna vai kuorien kanssa, itse tykkään, että kuoret on mukana, on huomattavasti värikkäämpi ja rapsakampi annos. Siemenosa kannattaa heittää menemään. Kuullota pannulla voin ja oliiviöljyn seoksessa murskattu valkosipuli. Lisää kesäkurpitsa ja kypsennä pari minuuttia. Mausta. 
Olen heittänyt sekaan ½-1 rkl tuorejuustoa tms. ja hiukan kinkkua, jauhelihaa tai savulohta jolloin ateriasta on tullut oikein täyttävä.

PS. En ottanut kuvaa, luotan siihen, että suurin osa tajuaa miltä näyttää suikaloitu kesäkurpitsa... 

Autumn leaves

"The falling leaves drift by my window, The falling leaves of red and gold..."


Syksy taas, luvassa sienipäivityksiä facessa ja sienten kuvia blogiin. Illat alkaa aikaisin ja aamulla on kylmää ja sumuista, hyvä aika istua kököttää koneella ja miettiä mitä hauskaa keksisi. Taas on mennyt useampi kuukausi luovassa ummetuksessa (en todelakaan puhu tässä yhteydessä vatsani tilasta, kiitos antibioottikuurin), mutta koska tässä taloudessa raha tulee raa'asta työnteosta eikä bloggaamisesta, annan itselleni anteeksi. Kuluneisiin kuukausiin on mahtunut mm. Palliatiivisen hoitotyön täydennyskoulutusta, 30 opintopisteestä uupuu vielä muutama ja edessä tiukka rutistus, jotta joulukuussa saa paperit käteen, keskimmäisen lapsen ekaluokan aloitus, kesäloma, jota on enää muutama päivä jäljellä ja seuraava loma onkin kesällä 2015, sitä tuttua metsässä rämpimistä, sienestämistä, salilla ramppaamista ja pähkäilyä, että onko ne lihakset tosiaan vähän kasvaneet. Keskimmäinen lapsista harrastaa jalkapalloa ja pojan harkat ja pelit saneli aikalailla vapaa-ajan käytön koko kesän ajalta. Kesän ja syksyn aikana on tullut tavattua ystäviä ja kylänmiehiä, juhlittua parit hyvät aikuisten juhlat ja useammat lastenjuhlat. Töissä on riittänyt vauhtia ja jos ei nyt vaarallisia tilanteita niin haastavia kuitenkin kaiken ilon ja surun keskellä. Perhe on kasvanut viime kirjoituksen jälkeen hamsterilla, jonka keskimmäinen lapsi sai sen kunniaksi, että ekaluokka alkoi ja Martista onkin tullut rakas kaveri pojalle. Kaiken kaikkiaan tämä koulunaloitus oli äidille helpompi pala niellä kuin esikoisen, vaikkakin pitää myöntää, että meillä pitää just jämptilleen paikkansa kaikki stereotypiat kiltistä ja huolellisesta esikoistytöstä ja taivaanrannanmaalarihulivilipikkuveljestä. Kesän aikana totesin, että ensi vuonna otan kesälomani oikeasti siihen kuumimpaan kauteen ihan vaan sen takia, että töissä oli yhtä tuskaa ja tajusin myös, että mä olen syysihminen. Miksi kinkusta sulaa rasva kuumassa, mutta meikäläisestä ei? Tosin viimeaikoina olen tuntenut entistä enemmän syvää tyytyväisyyttä itseeni kaikin puolin, pitäisikö huolestua? Joku viisas kun on sanonut, että tyytyväisyys tappaa kehityksen. Mene ja tiedä, onneksi henkisestä kasvusta huolehtii esimurkkuikäinen tempauksineen.


Martti
Eka kouluaamu



Lapualla hiekkamontulla



Kotirannassa



Koko kesä on mennyt jalkapalloillessa, joukkueen tai kavereiden kanssa



Todistusaineistoa siitä, että mä olen joskus käynyt salilla istumassa



Aurinko ja vesi, niillä lapsetkin kasvaa


Yyterin auringossa

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Terkut honeymoonilta!

Hej på dig!

Ei, edelleenkään ei olla yhdeksän vuotta häiden jälkeen päästy häämatkalle, vaan takana on viisi päivää työnantajan ja työtovereiden kanssa Luostolla ja vaikka olikin henkisesti kohtalaisen rankkaa olla oma hauska itsensä aamusta iltaan ja osittain vielä yölläkin ja päivät oli täynnä tiukkaa asiaa, niin melkoiselta irtiotolta tuo siitä huolimatta tuntui. Reissun perimmäinen tarkoitus oli perehdyttää meidät uudet ja uudehkot (joihin itsekin lukeudun mahtavalla vajaan puolentoista vuoden kokemuksellani) Ruskatalojen arvoihin ja toimintaperiaatteisiin. Aiheina noiden päivien aikana oli toimiva tiimi, resurssit, työmoraali, vuorovaikutus, luovuus ja kodikkuus joihin päästiin uppoutumaan todella hienosti yhdessä keskustellen ja eri ammattiryhmien näkökulmasta. Oman väen lisäksi oman shownsa veti näyttelijä Jaana Saarinen. Päivät kului siis perehtyen, keskustellen, luoden ja oppien, nauraenkin, illat työkavereiden kanssa seurustellen, päivän aiheista vielä jatkaen, makeasti nauraen, lenkkeillen, toiset hiihti ja viihtyi rinteessä. Hetkeen ei ole ollut vatsalihakset niin hellinä kuin oli tuolla reissulla. Yllättävän nopeasti kului tuo 850 kilsan bussimatkakin suuntaansa, kun koko ajan oli ahtaan-ja suljetunpaikankammoiselle bussin vessan pelkääjälle jotain odotettavaa, eli koska seuraava vessatauko. Siinä sai yhdessä vaiheessa muistutuksen siitä, miltä asukkaasta/potilaasta/asiakkaasta tuntuu mikäli soittaa hälykelloa vessaan apua saadakseen ja toisesta päästä hoitaja vastaa laiskasti että odotapa hetki. Hetki voi olla kohtalaisen pitkä riippuen siitä mikä on kummankin osapuolen käsitys hetken pituudesta ;-) Voin sanoa, että paluu arkeen oli ankea kun joka aamu ei edessä ollutkaan runsasta aamupalatarjoilua pekoneineen ja munineen eikä kaksi kertaa päivässä päässyt noutopöytään lappamaan valmista sapuskaa kitaansa. Ilma oli mainio, paljon lunta mutta päivällä muutama aste lämmintä. Hiljaistahan tuolla oli näin loma-aikojen ulkopuolella, mutta kyllä tällä porukallakin paikallisessa karaåkepaikassa meteliä saatiin aikaiseksi! Paljon uutta ajattelemisen aihetta tuli monessa asiassa ja toisaalta myös tarvittavaa vahvistusta omille ajatuksille siitä mitä on laadukas hoitotyö ja millainen on toimiva työyhteisö. Monessa asiassa auttaa jo paljon, kun oma asenne on kohdillaan. Nyt pitäisi vaan tuon vajaan viikon opit ja innostus saada tartutettua muihinkin. Kaunis kiitos Ruskatalojen palveluyhdistykselle antoisista päivistä ja työtovereille hyvästä seurasta!!! Aika harva paikka näinä taloudellisen ahdingon aikoina tarjoaa työntekijöilleen tuollaisen perehdytysmatkan palkallisena täydellä ylläpidolla ja kyllä mä väitän, että tuo lisäsi ennestäänkin monen sitoutumista työnantajaan. Ja mikä tärkeintä, sitoutumista yhteisiin toimintaperiaatteisiin sen tärkeimmän asian, meidän asukkaiden, hyväksi.





                              



keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Long time no c; paatosta opiskelusta ja vähän vanhustyöstäkin

Enää en vaivaudu edes pahoittelemaan sitä, että näitä mun aivopieruja ilmestyy tänne bloggeriin hävyttömän harvaan tahtiin. Tässä on sellainen pikkuinen projekti kuin oma elämä menossa ja vaikka tuntuu, että kerrottavaa olisi miten paljon, ei sitä kaikkea eikä edes pientä osaa kykene useinkaan pukemaan sanoiksi. Viimeisin juttu on palliatiivisen hoitotyön oppisopimustyyppinen täydennyskoulutus, joka alkoi maanantaina. Hassua tajuta ekojen koulupäivien aikana, että ajatus siitä, että musta tulisi isona maailman paras saattohoitaja, on kypsynyt hiljalleen viimeisen 12 vuoden hoitotyössä saatujen kokemusten lomassa. Ennen pidin itseäni niin kuntoutukseen ja kuratiiviseen hoitotyöhön suuntautuneena, mutta kaikki ne hetket kun olen saanut/joutunut saattamaan nuorempia ja vanhempia ihmisiä viimeiselle matkalle, on tuntuneet antavan onnistuessaan niin vahvan tunteen siitä, että palliatiivinen hoitotyö ja saattohoito on se mitä mä haluaisin joskus tulevaisuudessa tehdä. Joku saattaa lukea tätä kuin piru raamattua ja alkaa vauhkota eutanasiasta, mutta siitä tässä ei ole kyse. Kyse on siitä, että kenenkään ei tarvitsisi kulkea sitä viimeistä matkaa kärsien ja kituen ja aivan yksin. Että omaisilla olisi joku johon tukeutua kun voimat ja taidot ei riitä. 

Muutenkin viimeinen puoli vuotta on tullut taas pyöriteltyä hoitotyön etiikan ja hoitotyön päätöksiä ohjaavien asioiden äärellä kun ei vaan voi käsittää sitä, miten maailmaan voi mahtua hoitotyöntekijöitä jotka tekee asioita vaan koska joku on käskenyt tehdä. Että päivästä toiseen joku voi mennä ja tehdä työnsä ajattelematta mihin se kaikki perustuu? Miksi niiden diabeetikkojen varpaanvälejä kurkitaan, miksi Marevan-annostusta säännöllisesti tarkistetaan, miksi asentohoito on tärkeää, miksi saattohoidossa olevaa potilasta syötettäessä ei samalla tekstailla kavereille vaan keskitytään juuri siihen hetkeen sen ihmisen kanssa, miksi vuodepotilaan lakanat ei saa olla rypyssä, miksi niitä verenpaineita ja painoja otetaan säännöllisesti ja mistä muutokset voi kieliä. Miksi toiset kyseenalaistaa ihan pienenkin jutun, mutta toiset ei tunnu miettivän edes pientä hetkeä että miksi joku pienikin huomio voi olla ensiarvoisen tärkeä. Ja joskus tuntuu turhauttavalta, että vaikka miten hyvin olisi yritetty perhedyttää, vastauksena joka asiaan on silti, että en mä tiedä, ei kukaan kertonut. Ahdistaa miten usein tulee mieleen sanonta "Ei kannettu vesi kaivossa pysy". Jos etiikantaju ja halu ottaa selvää ei ole ihmisessä itsessään, niin mitä ihmettä asialle voi tehdä. Miten mitään työtä jaksaa tehdä jos ei ole minkäänlaista halua kehittää itseään, päästä eteenpäin, tehdä työstä mielekkäämpää. Ja miten ne työntekijät jaksaa jotka välittää vanhuksista ja tietää asioista ja yrittää välittää eteenpäin tietoa joka ei kiinnosta toista pätkääkään? Ja jos akuuttipuolella työskentelevien kollegojen asenne on, että vanhustyössä menee hoitajan taidot hukkaan ja se on jotenkin vähemmän arvokasta ja hienoa kuin työskentely sairaalan akuuttipuolella, niin miten kauan tätä jaksaa kukaan hoitaja jolla on vähääkään älyä? Kun pitää puolustella valintojaan jopa kollegoille? Ja kun esimiehelle pitää yrittää kehittää vedenpitävät perustelut miksi vanhuksia hoitava sairaanhoitajakin kaipaa kertausta ja koulutusta kädentaidoista. Perustella sitä, että haluaa ylläpitää ammattitaitoaan. On järjetöntä, että vielä nytkin sivistyneessä Suomessa pitää säätää lakeja vanhusten turvaksi, koska suositukset eivät riitä. Vanhustyöhön kelpaa joidenkin johtoportaiden esimerkin mukaan lähestulkoon tyttö kadulta ja päättäjät kyttäävät vain mitoituksia. Käsiparien lisäksi vanhustyössä(kin) tarvitaan myös päätä. Minä toivon, että kun minun vanhempani ovat vanhoja ja joskus kun itsekin tästä vanhenen, minua hoitavat hoitotyön ammattilaiset, käsiparit, joilla on sydäntä, järkeä, hoitotyön etiikka ja näyttöön perustuva hoitotyö hallussa. Täydellinen en ole minäkään ja mitä kauemmin tätä on tehnyt, sitä paremmin on ymmärtänyt oman keskeneräisyytensä, mutta niin kauan kuin jaksaa nähdä vaivaa oman ammattitaitonsa eteen, peli ei ole menetetty.