Olen ollut kirurginen sairaanhoitaja samalla osastolla maaliskuusta 2006. Syksyllä sain työtarjouksen eräästä yksityisestä palvelutalosta ja kun lisäbonuksena tuli vielä kauan kaivattu vakituinen pesti, päätin vaihtaa paikkaa. Kai tuo päätös oli jollakin tavalla jo muhinut takaraivossa, joskus (useinkin) tuo työ on aika hullunmyllyä ja edes takaisin sinkoilua tilainteiden muuttuessa niin nopeasti ja se tuo paitsi vaihtelevuutta, myös hirvittävää stressiä. Aikanaan opiskeluaikana olin töissä viikonloput ja lomat vanhainkodissa ja vanhusten kanssa touhuaminen on ollut minulle mieluista, joten en ole koskaan pitänyt mahdottomana sitä ajatusta, että palaisin taas takaisin "juurilleni". Siksi kai tuo päätös työpaikan vaihtamisesta oli lopulta aika helppo, etenkin kun vanha työkaveri on samassa paikassa ja kehunut työpaikkaa jo kauan :-)
 |
|
Eilen oli viimeinen työpäivä kirralla ja vaikka olin päättänyt, että en taas ala tuttuun tapaani parkua, niin iltavuoron jälkeen autoon istuttuani pääsi vihdoin itku. Ihan kuin olisi pitkästä parisuhteesta lähtenyt. No itkin kerran töissäkin, kun työkaveri alkoi itkeä. Vaikka en ole menossa maailman ääriin, vain toiselle puolelle Poria, on haikeaa ajatella, että ei enää tule viettämään hauskoja (tai rankkoja) hetkiä sen porukan kanssa, jonka kanssa on oppinut töitä tekemään, tiennyt jokaisen persoonan ja tavan työskennellä, jakanut viime vuosina ilot ja surut, kipeitäkin asioita. En tiedä miten asia on muilla aloilla, mutta meillä on puhuttu niin henkilökohtaisista asioista kahvitauolla ja yövuoroissa, purettu tietysti myös työn rankkoja tilanteita, kaikki oman persoonansa mukaan. Jos on itkettänyt niin sitten on itketty jossain lääkehuoneessa tai kanslian takahuoneessa ja taas jatkettu kentällä hymyillen potilaiden seurassa. Tiedän, että aina voi mennä poikkeamaan ja moikkaamaan vanhaa porukkaa, mutta onko se enää samanlaista? Osaa porukasta näkee vapaalla, osan kuulumisia voi seurata facesta, mutta eihän se samanlaista sitten ole. Ymmärrän, että alkukankeuden jälkeen tulen taatusti pääsemään uuden työpaikan porukkaan mukaan ja olo tulee olemaan ihan yhtä kotoisa sielläkin, mutta hetken tulen olemaan kuin orpo piru; en enää osa ykkösläisiä, mutta vieras ihminen uudessa paikassakin.
Yksi asia on varmaa; vaikka osa miettii, että suhteellisen näppärän kirran hoitajan koulutus valuu hukkaan vanhustyössä, tulevat vanhukset saamaan pätevän ja työstään sekä asukkaista pitävän sairaanhoitajan, joka viis veisaa siitä, ovatko vanhukset enää osa tuottavaa yhteiskuntaa vai eivät. He ovat tämän maan eteen osansa tehneet, kasvattaneet lapsensa ja tehneet työnsä ja nyt heillä on oikeus saada ansaitsemaansa hoitoa ihan samalla tavalla kuin lapsilla ja "tuottavilla" aikuisilla.
Puolitoista viikkoa aion kuitenkin nyt sitten lomailla, koska seuraavasta lomasta ei ole tietoa. Työnantajan vaihdoksen vuoksi kun lomapäivät "paloivat", mutta se ei haittaa, niin varma olen päätöksestäni, että tämä on juuri nyt oikea päätös minulle :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti