Arctic Challenge Levi 2016

Piti tovin aikaa pureskella ennen kuin aloin kirjoitella jo perinteeksi muodostuneesta kaikkien aikojen toisesta Arctic Challengesta. Heinäkuun pikku kesälomapätkä oli varattu vain ja ainoastaan Levillä 23.7. pidettävää Arctic Challengea silmälläpitäen ja kisapariksi valikoitui nuorin sisko. Majoittumispaikaksi valikoitui lopulta Break Sokos Hotel Levi ja täytyy sanoa, että sijainti ja hinta oli kohdillaan ja henkilökuntakin kullan arvoista. Saavuttiin Leville perjantai-iltana ja hotellilta oli lyhyt matka tepastella tien toiselle puolelle tutustumaan kisapaikkaan ja fiilistelemään seuraavan päivän koitosta. Kisatoimisto oli meidän hotellin alakerrassa joten ehdittiin vielä perjantaina käydä hakemassa liput, laput ja puuhapussi sekä Arctic Superfoodsien patukat makusteltaviksi. 

Meidän lähtö oli vasta viimeisenä, joten ehdittiin aamusella hienosti tankata hotellin aamupalapöydässä, hakea kisanumerona toimiva 9 kilon pölli nro 222, käydä kannustamassa kaksi ekaa lähtöä ja tankata vielä lisää sekä ostella hirveällä hädällä juomavyö kisaan hätävaraksi. Sää oli totaalinen vastakohta viime vuoden kisapäivään verrattuna, nyt aurinko paistoi täydeltä terältä ja ilma oli läkähdyttävä!

Reitti oli rankempi kuin viime vuonna. Heti lähdössä oli tuttu paskalammen ylitys, sitten kiivettiin muutaman ison kelan yli ja ryömittiin ali ja sitten alkoi se hapottava osuus, eturinteen nousu. Tänä vuonna ei enää tullut yllätyksenä tämä nouseminen, fiilis oli vähän semmoinen, että koska viime vuonnakin selvittiin niin miksi ei tänäkin vuonna. Nousun jälkeen oli viime vuodelta tutut ja turvalliset jätelavat, ekassa puruvesilillua, toisessa turvevesimönjää. Viilensi kivasti nousun jälkeen. Tästä jatkettiin rengashaasteeseen, jossa päästiin hakkamaan lekalla renkaita paikasta A paikkaan B, vetämään kaveria ja sitä pölkynketaletta pulkkana toimivan renkaan kyydissä ja kierittelemään hävyttömän painavia renkaita. Täytyy myöntää, että meidän pelastukseksi koitui se, että siellä joukossa oli yksi traktorinrengas, yritettiin saada se isompi tapaus liikkelle, mutta koska kumpainenkin ollaan kolmen lapsen äitejä, tuli fiilis, että jos jatketaan sitä ponnistelua, löytyy jalkojen välistä kohta ulos pullahtanut kohtu, se painoi ihan simona. Siispä yhteistuumin todettiin, että säästetään kanssakilpailijoita pahoinvointikohtaukselta ja pidetään synnytysvärkit sisällämme ja siirryttiin sen traktorinrenkaan kimppuun. Kun rengashaaste oli suoritettu, suunnattiin suon kautta ryömimään mäkeä ylos erinäisten verkkoesteiden alla. Konttaamisen aikana oli hyvää aikaa fiilistellä edessä olevaa Wordl Cup-rinteen kiipeämistä. Ja taas sama mantra; koska selvisin siitä viime vuonna, siitä selvittäisiin tänäkin vuonna. Ja selvittiinhän me. Kyllä siinä muutama hörppy urheilujuomaa piti ottaa, mutta selvittiin. Kaiken nousun jälkeen leppoisaa kivien kantamista, vähän mäkeä alas ja taas ylös. Tämä kolmas nousu pääsi kyllä yllättämään, kummasti alkoi huumori haihtua hikiveden mukana taivaan tuuliin kohti polttavaa aurinkoa. Hetkellisessä epätoivossa totesin kisakaverille, että joskos painaisin pääni isolle kivelle ja pikkusisko pamauttaisi sillä kisapöllillä minulta hengen pois, mutta kyllä se nousu lopulta loppui vain jotta edessä olisi monkey tire challenge, eli kotoisammin päästiin roikkumaan telineillä. Maailman kehnoimmat rinta- ja selkälihakset omaavina päädyttiin tekntiikkaan, jossa kannoin pikkusyssen olkapäilläni läpi radan ja itse kevitin ottamalla tukea viereisestä aidasta. Sääntöjen mukaan rata oli laillisesti suoritettu, kunhan koko radan kädet pysyivät tangoilla ja renkailla, eli pikku kevitys sallittiin. Mikäli se rata olisi pitänyt suorittaa puhtaasti roikkumalla, sätkittäisiin siellä yhä... Tätä estettä jännitin ehkä eniten juuri koska tiesin heikkouteni. Radan suorittamisen riemua ei kauaa kestänyt, kun piti suoriutua tukinkannosta. Viime vuonna kyseinen rasti oli pala kakkua, tänä vuonna oli huumoriarvoa lisätty korvaamalla viime vuoden kuivat tukit vastakaadetuilla tukeilla, joiden paino lähenteli muutaman kuolemansynnin yhteenlaskettua painoa. Ratavahti vinkkasi viisaasti odottamaan seuraavaa kisaparia, jolloin saatiin kannettua tukki kimpassa läpi radan, tosin tiukkaa teki neljän naisenkin kesken kantaa se tukki paikalleen. Vielä ennen maalia suoritettiin tulihaaste ja ennen lampeen pulahtamista piti rei'itetyllä ämpärillä kipittää sanko täyteen vettä, sitten vika uinti joka tänä vuonna tuntui taivaalliselta kuuman kymmenen kilsan päätteeksi. Täytyy myöntää, että siinä kohtaa vaan fiilisteltiin sitä miten maali häämötti edessä eikä edes pidetty kiirettä! Maaliin päästyä ihanainen Leena pujotti kuksat kaulaan, saatiin palautusnaposteltavaa Arctic Superfoodsilta, napattiin edustava kuva suohirviöistä ja homma oli taputeltu pakettiin. En tiedän jäätyikö aivot, koska en kuollakeenikaan muista, missä kohtaa oli se haaste, jossa piti pulahtaa siihen jäätävänkylmään ojantapaiseen, jossa piti alittaa se joku verkkokin? Joka tapauksessa vesi oli niin kylmää, että hetkeksi unohtui se paahtava kuumuus! Jännä muuten se fiilis, kun kisa on ohi; sitä on odottanut ja fiilistellyt ja kun pääsee maaliin, tulee olo, että tässäkö se oli. Vaikka oli miten rankkaa ja vaikka sitä maalia odotti kuin kuuta nousevaa, se tunne vaan tulee. Ensin helpotus ja sitten, että mitä nyt? No ainakin ensi kesänä Arctic Challenge 2017. Luotto on kova, että Peipon Laura sen taas kyhää meidän iloksi ja kidutukseksi.

Niin, mitenkäs se palautuminen? Koska Levin sää pisti parastaan, seuraavana aamuna noustiin portaita tunturiin, vaikka täytyy sanoa, että alkuun ei askel ihan noussut siihen tahtiin kuin pää olisi vienyt. Lisäksi päivään mahtui pyöräilyä (Levillä on huikea mahdollisuus lainata polkypyörä käyttöönsä ihan ilmaiseksi) ja uintia. Kaikesta tankkauksesta huolimatta kävi niin kiperästi, että kisapari joutui  maanantain ja tiistain välisenä yönä sairaalaan rasituksen takia, mutta tästäkin selvittiin lopulta säikähdyksellä. Tämä ihan vaan varoituksen sanana teille, jotka päätätte osallistua ensi kesänä. Rata on raaka, vaikka olisi ennen kisaan osallistumista urheillutkin ja huhu kertoi, että tänä vuonna keskeyttäneitä oli enemmän kuin vuosi sitten.

Loppuun vielä vähän kuvamateriaalia. Miinuksena, että suurin osa kuvista on otettu ekoista lähdöistä, eli tästä suohirviöstä ei ole kauheasti kuvatodisteita matkan varrelta. Ensi vuodeksi toivoisin, että vikojen lähtöjen tyyppejäkin kuvattaisiin vielä radan varrellakin, ei ainoastaan lähdössä ja maalissa. Harvalla on mukana oma kuvaaja, joka jaksaisi jolkotella mukana challengepisteeltä toiselle ja vaikka muiden kuvista on mukava fiilistellä kisatunnelmia, olisi omat ilmeet myös näkemisen arvoista kamaa ;-)

Ja tässä kohtaa iso kiitos Lauralle ja etenkin VAPAAEHTOISILLE sekä KANSSAKISAAJILLE!!! Radalla ja haasteissa oli vapaaehtoisia työntekijöitä, joiden kannustus ja iloinen tunnelma auttoi jaksamaan ainakin yhtä paljon kuin oma pari ja kanssakisaajien kanssa käydyt mahtavat keskustelut. Tänä vuonna vapaaehtoiset olivat hommaansa perehtyneitä ja sitoutuneita upeita valoisia tyyppejä, joista paistoi aito välittäminen kisaajista. Erityislämpöinen kiitos tukkihaasteen valvojille ja vesisankohaasteen valvojaneidolle! Te kaikki loitte fiiliksen jaksaessanne kannustaa myös viimeisten lähtöjen kisaajia <3

Tässä kohtaa on vielä aluspaidat valkoiset ja hiukset kuivat!

Meidän 9 kilon rakkaus, pölli nro 222.

Mitä v****a, vielä puolet jäljellä?!?

Toka lähtö valmiina tositoimiin.

Levi antoi parastaan!

Lammesta vähän vettä pois ennen uintia...

Kohta saadaan pakettiin tämä kisa, fiilis jo vähän haikea. Mutta vesi lämmintä kuin linnunmaito.

Ja tässä linkkejä mahtaviin kuviin, kuvaajina huippulahjakkaat Arctic Film Crewn ja All About Laplandin tyypit. Tsekatkaa!!!

Sienipornoa. Jo perinteeksi muodostunut jokavuotinen sienipäivitys.

Oltiin keskimmäisen lapsen kanssa mun vikan lomapäivän kunniaksi sienestämässä ja katsastamassa millainen suppissyksy on kehittymässä. Hirveästi pikkuruisia suppilovahveroita tulossa ja tosi hyvin löytyi jo poimittavan kokoistakin. Lampaankääpiä löytyi kasapäin ja suurin osa oli pakko jättää metsään, koska ei oltaisi jaksettu kantaa niitä autolle ja säilötyt käävät ei ole niin kivoja koostumukseltaan, että niitä hirveästi käyttäisin. Sienikuivurin hankinta alkaa olla jo perusteltua, koska todennäköisesti tulisi koottua enemmän tattia ja kääpää, kun kuivattuja sieniä on helppo heittää mihin vaan. Lisäksi reissulta mukaan tarttui koivunkantosientä (toivottavasti, aina yhtä jännää onko se sittenkin myrkkynääpikkää), kanttarelleja pari litraa, rouskuja ja vahveroita suolasieniksi ja muutama kuusensuomuorakas (kiitti Kata, joka autoit puhelimitse kun kännyn sienisovellus ei osannut auttaa), joka kyllä vielä vähän epäilyttää, että uskallanko edes maistaa, sieni jossa on sekä suomuja, että piikkejä, ihan niin kuin söisi jotain esihistoriallista elukkaa... Aluksi Matu ei hoksannut suppiksia vaikka seisoi mättään keskellä, mutta lopulta kävi niin, että itse iloisesti loikin aarteiden yli ja heppuli huuteli perään, että äiti, unohdit suppikset. Kolmen tunnin rämpiminen otti jätkällä sen verran voimille, että kotimatkalla ikiliikkuja nukahti auton takapenkille. Seuraavaksi edessä sienisulkeiset, paistamista, pakastusta ja säilöntää. Vähän ahdistaa, että on viimeinen lomapäivä. Onneksi huomenna on jo työvuorolistan eka vapaapäivä, että saa hengähtää ;-) Mutta onhan mummuja ja pappoja jo ikäväkin, kumman rakkaiksi voi tulla ihmiset joista pitää huolta työkseen, ei sitä ehkä moni tajuakaan. 

Todistusaineistoa.

Edit: saaliista osa puhdistettu, suppiksia 1kg (sellainen viitisen litraa) ja kanttarelleja 500g (parisen litraa) ja pari kiloa haperoita ja vahveroita. Lampaankäävät ja muut jäi odottamaan uutta aamua, nyt ei jaksa enempää... Niin, ja päässä & puseron alla yhteensä viisi hirvikärpästä. Yök. 

Elämä on!

En tiedä rakastanko vai inhoanko DNA:n "Elämä on"-mainoksia, mutta tuo sanonta tuli taas mieleen, kun olin salilla. Alustuksena, että olin viime viikolla loppuviikon flunssassa ja salillekaan ei tullut mentyä, kun olo oli niin tukkoinen. Eilen aloin tehdä parannusta ja suuntasin taas salille, tänään oli sama juttu. Se tunne, kun itse on täynnä puhtia ja virtaa, aikomuksena tehdä täsmäisku laitteelta laitteelle, sitten kotiin iltatoimiin ja sohvan kautta sänkyyn. Menet salille, huomaat, että ai kun kiva, siellähän on vain kourallinen ihmisiä sinun lisäksesi. Kivasti saat kyykkysi tehtyä ja pari muutakin, mutta WTF; Eräs täti asuu 15 min laitteessa, jonne olet ajatellut pääseväsi tehtyäsi ne pirun kyykyt ja parit muutkin perhanan liikkeet kaikessa rauhassa, pakarat kramppaa ja pitäisi saada tehtyä isommat lihasryhmät loppuun ennen pienempiin siirtymistä. Ja syynä tähän osoitteenmuutokseen oikeuttavaan laitteessa asumiseen on se, että vieressä paasaa ystävätär, hänkin laitteessa istuvan sankarittaremme tapaan viidenkymmenen paremmalla puolella. Aiheena se, miten jommankumman mies on niin semmoinen ja tämmöinen, että eroa tässä jo harkitaan, kun ukonrahnus menee nukkumaankin vasta puoli yksitoista ja on aamulla niin väsynyt ja what ever muuta, en sentään niin aktiivisesti kuunnellut, koska yritin keskittyä treeniin niin kuin salilla vissiin tapana kuvittelisi olevan?!? No, 20 min siinä laitteessa itseään leputeltuaan tämä istuva täti äkkää sitten viereisellä laitteella tuttunsa, jolle on pakko mennä haukkumaan sitä, miten vaikea hänen kahdeksankymppinen äitinsä on ja juttukaveri haukkuu anoppinsa. Keskustelua oli hankala olla kuulematta, tässä vaiheessa äänen leveli oli jo sen verran tapissa kummallakin, anopit ja äidit tuntuvat kuumentavan yli viisikymppisten naisten tunteita vielä enemmän kuin miehennahjukset. Kaikki kunnia monellekin tuntemalleni yli viisikymppiselle naiselle, mutta jos sinne salille on pakko tulla kaverin kanssa jutustelemaan, niin älkää jumanlavita varatko laitteita istumapaikaksenne (ja venyttele sen rupatteluhetken päätteeksi vielä näyttävästi, hei oikeesti täti, mä näin, että sä vaan istuit siinä sen 20 min, tosin puoli vuosisataa palvelleet paikat kyllä menee istumisestakin jo juntturaan), koska joku muu saattaa tulla sinne treenaamaan ihan puolitosissaan purkaakseen omaa henkilökohtaista vitutustaan joka saattaa kyllä johtua miehestä, äidistä tai anopista (omassa tapauksessani tosin syynä viiden päivän laiskottelusta johtuva potutus) ja jos (ja kun) rupattelet, niin pitäkää se volyymi supinatasolla. Niin ja muita salilla olijoita on kohteliasta tervehtiä eikä hymy tapa.

Lopputulos: Tein treenini, mutta olin huomattavasti huonotuulisempi, kuin yleensä, vedin liukkaasti vaatteet niskaan, ajoin kotiin ja tallustin sisälle pahantuulisena miehelle kiukutellen katkerana siitä, että hemmottelen ukkoa pullalla ja vaikka millä monta kertaa viikossa saamatta edes kukkia kerran kuussa sun muusta mikä on taas jäänyt mielen perälle harmittamaan, nyt istun koneella avautumassa siitä miten katkeria ovat puoli vuosisataa omassa liemessään muhineen naiset, kupissani lohtua tuo lämpöinen rommitoti. Yritän uskotella itselleni, että itsestäni ei ikinä tule samanlaista kaikkiin ja kaikkeen katkeroitunutta naista, mutta tiedostan, että olen kovaa vauhtia matkalla kohti samaa kohtaloa.

Lost...

Otsikko ei viittaa suosittuun tv-sarjaan, vaan siihen, kun Katja sienimetsään lähti. Siis yksi tämän syksyn monista reissuista, mutta ainut, jolloin meinasi tulla jo äitiä ikävä. Siinä kävi vähän sillä tavalla, että seurasin tutun metsän polkuja ristiin rastiin kuitenkin jotenkin ilmansuunnat mielessäni pitäen, mutta lopulta huomasinkin olevani aivan jossain muualla, kuin oikeasti olin kuvitellut olevani. Hetkiseksi säikähdin, mutta kun kokosin pääni ja tajusin, että ei totaalinen eksyminen niinkin sankkaan metsään voi olla mahdollista, koska olen siellä nuoruuteni pomppinut, päätin kiivetä läheiselle kalliolle ja tähyillä, missä pilkistäisi peltoa (u know; missä peltoa, sinne on myös jonkinlainen tie). Kun olin saanut taas hämärän käsityksen siitä, missä suunnassa olisi se metsätie, jonne auton jätin, aloin rämpiä kalliolta kohti metsää ja sitä ilmansuuntaa, jossa auto voisi olla jos Luoja suo ja käy tuuri. Väitän, että ihmisellä on jo päässäkin pari sientä, kun tajutessaan olevansa nyt vähän hukassa ei kuitenkaan lopeta sienestystä, vaan siinä eksyksissä rämpiessään vielä innostuu poimimaan vastaan tulleet suppikset ämpäriin. Olisihan se nyt tyhmää eksyä ihan turhan takia! Tästä kuitenkin opin, miten helppoa tuttuunkin metsään on eksyä, mikäli ei ole tarkkana. Oman värinsä sienestyshommaan toivat ympärillä pyörivät hirvimiehet. Jotenkin punainen takki ja neonkeltainen turvaliivi eivät vaan tuoneet kaivattua turvallisuudentunnetta. Kun katseli viattomana sivullisena sitä ukkojen seisoskelua pelloilla ja kukkuloilla, alkoi epäillä, että joku heistä ampuisi mitä tahansa liikkuvaa pelkästään turhautuneisuuttaan, oli sillä metsänpeikolla neonkeltaista yllä tai ei.

Syyslomaa odotellessa

Tänään oli just sopiva päivä suursiivoukselle. Tai niin suursiivoukselle kuin näin suurpiirteiseltä ihmiseltä voi odottaa, meillä harvemmin käydään kynnyksiä läpi hammasharjalla vaikka jonkun mielestä varmaan kyllä pitäisi... Jotenkin se homma lähti vähän lapasesta, koska kesken siivouksen huomasinkin tyhjääväni akvaariota ja kohta jo siirtäväni sitä toiseen paikkaan. Sille ei ole oikein hyvää paikkaa täällä missään. Pitäisi joko keikka Ikeaan ja koittaa täyttää nurkkia huonekaluilla tai sitten vaihtaa kotoisampaan taloon, mä en jotenkin saa tämän kämpän pohjasta minkäänlaista otetta.

Siivouksen jälkeen piti päästä pöhkimään pölyt pois keuhkoista raikkaaseen meri-ilmaan, suunnaksi otettiin lasten kanssa vaihteeksi Porin Herrainpäivät. Kunpa sitä raikasta metsä -ja meri-ilman sekoitusta voisi pullottaa ja hengittää aina, missä vain. Ja sen kaiken ihanan metsänvihreän siirtää omaan asuinympäristöönsä! 

Enää kaksi viikkoa sairaanhyvänhoitajan töitä jäljellä nykyisessä työpaikassa (jossa olen paiskinut sijaisena hommia vuodesta 2006), sitten puolentoista viikon syysloma jonka jälkeen aloitan uudessa työpaikassa ja ihan vakituisena. Vähän jännittää, enimmäkseen olen kuitenkin täpinöissäni!!! Vielä pitäisi muutama viikko yrittää kipaista metsään silloin tällöin suppisten perässä. Viikonlopun kaatosateet vei jotenkin innon metsäretkistä, märkyys ja kylmyys ei nostata mussa yhtä positiivisia tuntemuksia kuin metsä, raikas ilma ja iiihanat sienet.

 ***

Tuon yllä olevan tekstin tallensin klo 17.15, painuin sienikuumeessani metsään ja kulutin siellä elämästäni reilun tunnin. Kun takana oli puoli tuntia tuloksetonta samoamista hämärtyvässä metsässä, olin jo kirjoittamassa tekstaria jonka sisältä meni jotenkin näin "On se PIIP kumma kun näin PIIP isossa metsässä ei kasva PIIP yhtään PIIP sientä yhtä madon syömää kanttarellia lukuunottamatta", kun satuin katsomaan jalkoihini ja luuloni lehtikasassa seisomisesta vaihtui tietoisuuteen siitä, että joko aikuismainen manaamiseni tai jokin vielä sitäkin isompi voima olikin saatellut tekstaria sysimetsässä kirjoittelevan sienihullun keskelle suppilovahverotaivasta. Siellä minä sitten hykertelin ja konttasin pitkin sammalmättähiä suppiksille suputellen. Jos kaipaa videoklippiä kyseisestä tapahtumasta, todellisuutta vastaa aika tarkasti Taru sormusten herrasta-leffan kohtaus, jossa Klonkku lepertelee sormukselleen... Saaliiksi kertyi lopulta vajaa kymmenen litraa suppilovahveroita. Kai sillä määrällä sienikuume taltutetaan taas pariksi päiväksi. 

Rantakivikkoa

Piiperöt pysyy polulla

Aurinko paistaa mereltä

Vihreää!!!

Lisää vihreää!!!

Leipäkiviä

Haapalehtoa rannalla

Reppu selkään ja retkelle

Enää puuttui Myrskyluodon Maija

Äiti seuraathan sä jos me mennään tuonne?

Kääpäperhe

Illan sieniretken tulos

Keskivertoa parempi sunnuntai

Mukavien viikonloppujen putki jatkui, kun tänään pääsin sienestämään ystikseni Katan kanssa, saaliiksi saatiin yhteensä kolme ämpäriä suppiksia :-) Metsäterapiaa parhaillaan. Onneksi Kata muisti pukea punaisen pipon ettei tarvinnut kulkea punainen ämpäri päässä hirvimiesten varalta. Vältyimme hirvestäjien lisäksi myös hirviltä ja hirvikärpäsiltä. Illalla toinen ystävä Katja poikkesi perheensä kanssa kylässä, eli oli hyvä syy herkutella Aino-jätskillä! Vielä ehdin salillekin ja nyt sattuu lihaksiin niin, että tämän pöljän tabletin paukuttaminenkin saa krampin olkalihaksiin. Pieni takaisku tuli, kun maksoin laskuja, mutta avainlukukortin vaihto ei onnistunut ja koko pankkitunnussysteemi jumittui. Onneksi pakastimessa on vielä Ainoa ja töllöstä tulee Transformers, niin paha mieli on sillä kuitattu  <3 Olin teininä hurja sarjisfani, joten Transformers-leffat, Kapteeni Amerikka ja kaikki mahdolliset muut supersankarit menee täydestä kuin väärä raha!!!

Liikuntamietteitä

Kaveri sanoi, että pitäisi kirjoittaa blogiin omasta treenaamisesta pätkä. En nyt kumminkaan koe itseäni niin päteväksi kirjoittelemaan siitä, miten koitan saada narukäteni hiukan muodokkaammiksi tai peffani terhakammaksi, koska saliharjoittelua on takana vasta kuitenkin sen 8 kk:n verran. Tulosta on tullut ihan kivasti ainakin omasta mielestä ja into on pysynyt ihan hyvänä, vaikka alun "Viisi kertaa viikossa salilla"-tahti onkin vaihtunut maltillisempaan neljään kertaan - oikeastaan tosin ei innostuksen puutteen, vaan ihan puhtaasti aikataulujuttujen vuoksi. Kolme yövuoroa - kaksi vapaata - kolme yövuoroa- kaksi vapaata-rytmi vetää ajoittain aika heikoksi olon... Lenkkeily on jäänyt sitten tosi vähälle ihan siitä syystä, että olen entisestä himolenkkeilijästä muuttunut enemmän sali-ihmiseksi ja ajanpuutteen vuoksi valitsen useimmin salin kuin lenkkeilyn. Saas katsoa mitä muutoksia liikuntatottumuksiin tuo marraskuinen työpaikan vaihtuminen, yövuorot vaihtuu aamuihin ja iltoihin. Joskos sitten kroppakin taas tuntuu virkeämmältä :-)

Ruokavalioasioistakaan ei ole kamalasti sanomista, olen edelleen aikamoinen fiilispohjalta syöjä ja syytän yövuoroja siitä, että mitään säännöllistä ja tunnollista ateriarytmiä saati ruokavaliota ei ole. Lapsille tulee tehtyä pöperöt tunnollisesti, mutta itse syö sitten miten sattuu ja mitä sattuu. Aina kun hetken malttaa katsoa tiukemmin mitä syö, lähtee turvotukset ja löysät suhteellisen helposti, mutta harmillisesti repsahtaminen on helppoa sitten taas kun tarvitsee nopeasti jotain energiaa, kun huomaa, että on taas mennyt liian monta tuntia edellisestä ruokailusta ja kädet tärrää... 

Tavoitteena ei ole enää tikkulaiha lapamato, vaan sellainen terveen ja urheilullisen näköinen aikuinen ihminen. Mitään superlihaksia ei tällä treenaamisella kannata tavoitellakaan, ne vaatisi jo kunnon omistautumista hommaan, mutta kyllä nykyisin hymyilyttää huomata, että vatsalihakset pilkottaa näkyvissä :-) Viime yönä ammattilaisten kuvia katsellessa kyllä taas kummsti inspiroiduin, mutta myös masennuin, koska sen tiedostaa varsin mainiosti miten jumalattomasti hommaa vaatii hankkia sitä lihasta... 

Seuraavaksi kutkuttaisi kokeilla rugbya ja itse asiassa Pori Rugby järjestää kurssin keltanokille lokakuun alussa, mutta ylläripylläri silloin yövuorot sekoittaa allekirjoittaneen päätä ja vuorokausirytmiä ja osana päivistä puurran iltauorossa, eli jään seuraavaa kurssia odottelmaan :-( Joskos uusi työ tukisi tätä harrastustoimintaakin. Joukkueurheilijauraani ei vaan tue pätkääkään se, että olen niin pirun huono häviämään ja sitä on mukavampi kiukutella vaan itselle kuin koko joukkueelle :-D 

Nyt kumminkin jotain pientä napaan ennen salille lähtöä. Mikään ei piristä yövuorojen välissä kuin tärisevät kintut ja silmissä kirvelevä hiki. 

Aurinkoa, metsänvihreää ja kanttarellinoranssia

Metsä, aurinko, sienet, metsälähteen solina, ketunpoikasen haukunta, korppien raakunta ja kurkien huudot, sekä muutama sitkeä hirvikärpänen. Minäpä vietin omaa aikaa lapsuudenkotini metsissä lasten jäädessä mummun ja serkkujensa kanssa mummolaan puuhastelemaan. Saaliiksi tuli puoli ämpärillistä karvarouskuja, saman verran kanttarelleja ja muutama tatti :-) Alustukseksi, että olen kotoisin kirjaimellisesti metsästä. Lapsuudenkotini on aivan keskellä metsää, mikä helpottaa sienimetsäänkin menemistä suunnattomasti, koska tieltä pois astuttaessa on jo kuusikossa/männikössä/sekametsässä, riippuen siitä mille puolelle siitä tieltä erehtyy. Idioottivarma kanttarellipaikka on about 200 metrin päässä pihasta. Sinne suuntasin ekana kanttarellinuvat silmissä, mutta mitä näinkään! En mitään! Joku perhanan kesämökkiläinen oli mennyt ryöväämään koko kanttarellikasan! Tästä syystä pyörsin päätökseni olla harrastamatta vielä tänä syksynä ryöppäämistä ja suorastaan sukelsin karvarouskujen kimppuun, sillä edellä mainittu kanttarellivaras ei ilmeisesti myöskään ollut innostunut ryöppäämisestä ja oli jättänyt rauhaan silmänkantamattomiin ja tiheästi kasvavat karvarouskuröykkiöt! Ja mikä onni, että ne kanttarellit oli viety, sillä sisäinen Martha Stewardini innostui suolasienten teosta oikein urakalla! Niin helppoa, että ei siihen edes ammattikorkeakoulututkintoa olisi tarvittu! Lisäksi innostuin menemään merta edemmäksi kalaan ihan kertakaikkisen periferiaan syyyyyvälle sysimetsään sillä seurauksella, että löysin useammankin oikein mainion kanttarellipaikan. Niissäpä kasvoi niin isoja kanttarelleja että kahdesta kanttarellista saa jo täytteen yhteen kanttarellipiirakkaan. No ei ihan, mutta en paljon liioittele, isoimmat oli nimittäin meikäläisen kämmenen kokoisia! Hah, siitäs sait kesämökkiläinen. Sinne sysimetsään et taatusti eksy. Tai jos eksyt, niin et takaisin sivistyksen pariin löydä. Muahhahhahhahhahhaaaaa.

Sienissä. Ei kun sienessä. Siis sienestämässä.

Kaksi ystävystä, neljä lasta ja koira. Jostain syystä kuvamatariaalia on eilisestä reissustamme ihan yhtä vähän kuin viikon takaisesta kanttarellireissusta. Nyt kuitenkin keittiössä leijailee huumaava tuoksu, kun säilöin talteen suppilovahveroita ja mustatorvisieniä. Kanttarellit esikoinen halusi syödä heti. Aika saavutus maailman nirsoimmalta neidiltä, jonka ajoittain epäilen imevän ravinteet sadevedestä ja hengitysilmasta. Jo viime vuonna esikoinen tutustui sienestykseen ja maistettuaan tuolloin paistettua kanttarellia totesi "Eksoottinen maku, voisin kuvitella pitäväni siitä vielä joskus". Lapsuudenkodin lähimetsissä löydän varmasti ne paikat, joissa kasvaa kanttarellit sun muut herkut, mutta nyt Merikarvialla rämpiessä oli täysin ystävän tiedon varassa koko sienireissun onnistuminen. Hyvin se onnistuikin :-) Suurin yllätys taisi olla nuorimmaisen innostus metsässä rämpimiseen. Tyttö, joka kompastelee tasaisella maalla kertaa sadalla metrillä, kompastui parituntisen rämpimisen aikana ehkä kolme kertaa ja syliinkin pyysi vain kolmesti. Pieni evästankkaus antoi silloin energiaa jatkaa taas hyvän matkaa. Omassa lapsuudessa muistan miten joka syksy äitini nappasi mukaan minut ja kolme sisarustani ja metsässä tuli vietettyä syksyisin hyvät tovit. Parasta joulupöydässä oli äidin metsäsienisalaatti. Lapsena sieni-innostus istutetaan pieniin mieliin. Ehkä se innostus uinuu nuoruudessa ja aikuisuuden alussa, mutta väitän, että suurin osa pikkusienestäjistä kokee sieni(-ja hirvi)kärpäsen pureman jossain vaiheessa aikuisuutta. Ja niistä hirvikärpäsistä; omasta päästä löytyi yksi, esikoisen päästä kaksi, kahdelta nuorimmaiselta ei yhtään. Mutta kyllä sellaisen löytäessä aina pieneksi polkaksi pistää ;-)

Hyvää sienisyksyä jokaiselle isolle ja pienemmällekin sienestäjälle!

Hiippailua hautausmaalla. Taas.

Sitä voisi alkaa epäillä allekirjoittaneen suunnittelevan suuremman luokan hautaryöstöä, kun olen viime päivinä viettänyt aikaa hautausmaalla sekä lasten kanssa että ilman. Mutta hautausmaat on sellaisia paikkoja, joissa itse pystyn rauhoittumaan täydellisesti, jotenkin ne kaikki tarinat joita hautakivien nimet ja vuosiluvut kertoo, saavat mieltä painavat asiat vaipumaan jonnekin syvälle. Pysähtyy siihen hetkeen. Etenkin näin syksyllä hautausmaat ovat vielä kiehtovampia. Onko se se tunne, että kaikki vaipuu hiljalleen lepoon. Lieventävänä asianhaarana mainittakoon, että myös anoppi kertoi, että nuoruudessaan appiukkoni kanssa heillä oli tapana vaellella hautausmailla. Ehkä näillä rauhan lehdoilla on sama vaikutus useimpiin meistä

Tässä kuvia Porin Käppärän hautausmaalta. Siellä sijaitsee kaksi kappelia sekä Pohjoismaiden ainut mausoleumi, Juseliuksen mausoleumi, jonka teollisuuspohatta Friz Arthur Jusélius rakennutti 11-vuotiaana kuolleen silmäteränsä Sigridin viimeiseksi leposijaksi. Jotenkin tuo tarina Sigridistä vetoaa minuun äitinä ja mausoleumia katsoo aina vanhemman silmin.