Otsikko ei viittaa suosittuun tv-sarjaan, vaan siihen, kun Katja sienimetsään lähti. Siis yksi tämän syksyn monista reissuista, mutta ainut, jolloin meinasi tulla jo äitiä ikävä. Siinä kävi vähän sillä tavalla, että seurasin tutun metsän polkuja ristiin rastiin kuitenkin jotenkin ilmansuunnat mielessäni pitäen, mutta lopulta huomasinkin olevani aivan jossain muualla, kuin oikeasti olin kuvitellut olevani. Hetkiseksi säikähdin, mutta kun kokosin pääni ja tajusin, että ei totaalinen eksyminen niinkin sankkaan metsään voi olla mahdollista, koska olen siellä nuoruuteni pomppinut, päätin kiivetä läheiselle kalliolle ja tähyillä, missä pilkistäisi peltoa (u know; missä peltoa, sinne on myös jonkinlainen tie). Kun olin saanut taas hämärän käsityksen siitä, missä suunnassa olisi se metsätie, jonne auton jätin, aloin rämpiä kalliolta kohti metsää ja sitä ilmansuuntaa, jossa auto voisi olla jos Luoja suo ja käy tuuri. Väitän, että ihmisellä on jo päässäkin pari sientä, kun tajutessaan olevansa nyt vähän hukassa ei kuitenkaan lopeta sienestystä, vaan siinä eksyksissä rämpiessään vielä innostuu poimimaan vastaan tulleet suppikset ämpäriin. Olisihan se nyt tyhmää eksyä ihan turhan takia! Tästä kuitenkin opin, miten helppoa tuttuunkin metsään on eksyä, mikäli ei ole tarkkana. Oman värinsä sienestyshommaan toivat ympärillä pyörivät hirvimiehet. Jotenkin punainen takki ja neonkeltainen turvaliivi eivät vaan tuoneet kaivattua turvallisuudentunnetta. Kun katseli viattomana sivullisena sitä ukkojen seisoskelua pelloilla ja kukkuloilla, alkoi epäillä, että joku heistä ampuisi mitä tahansa liikkuvaa pelkästään turhautuneisuuttaan, oli sillä metsänpeikolla neonkeltaista yllä tai ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti