Elämä on!

En tiedä rakastanko vai inhoanko DNA:n "Elämä on"-mainoksia, mutta tuo sanonta tuli taas mieleen, kun olin salilla. Alustuksena, että olin viime viikolla loppuviikon flunssassa ja salillekaan ei tullut mentyä, kun olo oli niin tukkoinen. Eilen aloin tehdä parannusta ja suuntasin taas salille, tänään oli sama juttu. Se tunne, kun itse on täynnä puhtia ja virtaa, aikomuksena tehdä täsmäisku laitteelta laitteelle, sitten kotiin iltatoimiin ja sohvan kautta sänkyyn. Menet salille, huomaat, että ai kun kiva, siellähän on vain kourallinen ihmisiä sinun lisäksesi. Kivasti saat kyykkysi tehtyä ja pari muutakin, mutta WTF; Eräs täti asuu 15 min laitteessa, jonne olet ajatellut pääseväsi tehtyäsi ne pirun kyykyt ja parit muutkin perhanan liikkeet kaikessa rauhassa, pakarat kramppaa ja pitäisi saada tehtyä isommat lihasryhmät loppuun ennen pienempiin siirtymistä. Ja syynä tähän osoitteenmuutokseen oikeuttavaan laitteessa asumiseen on se, että vieressä paasaa ystävätär, hänkin laitteessa istuvan sankarittaremme tapaan viidenkymmenen paremmalla puolella. Aiheena se, miten jommankumman mies on niin semmoinen ja tämmöinen, että eroa tässä jo harkitaan, kun ukonrahnus menee nukkumaankin vasta puoli yksitoista ja on aamulla niin väsynyt ja what ever muuta, en sentään niin aktiivisesti kuunnellut, koska yritin keskittyä treeniin niin kuin salilla vissiin tapana kuvittelisi olevan?!? No, 20 min siinä laitteessa itseään leputeltuaan tämä istuva täti äkkää sitten viereisellä laitteella tuttunsa, jolle on pakko mennä haukkumaan sitä, miten vaikea hänen kahdeksankymppinen äitinsä on ja juttukaveri haukkuu anoppinsa. Keskustelua oli hankala olla kuulematta, tässä vaiheessa äänen leveli oli jo sen verran tapissa kummallakin, anopit ja äidit tuntuvat kuumentavan yli viisikymppisten naisten tunteita vielä enemmän kuin miehennahjukset. Kaikki kunnia monellekin tuntemalleni yli viisikymppiselle naiselle, mutta jos sinne salille on pakko tulla kaverin kanssa jutustelemaan, niin älkää jumanlavita varatko laitteita istumapaikaksenne (ja venyttele sen rupatteluhetken päätteeksi vielä näyttävästi, hei oikeesti täti, mä näin, että sä vaan istuit siinä sen 20 min, tosin puoli vuosisataa palvelleet paikat kyllä menee istumisestakin jo juntturaan), koska joku muu saattaa tulla sinne treenaamaan ihan puolitosissaan purkaakseen omaa henkilökohtaista vitutustaan joka saattaa kyllä johtua miehestä, äidistä tai anopista (omassa tapauksessani tosin syynä viiden päivän laiskottelusta johtuva potutus) ja jos (ja kun) rupattelet, niin pitäkää se volyymi supinatasolla. Niin ja muita salilla olijoita on kohteliasta tervehtiä eikä hymy tapa.

Lopputulos: Tein treenini, mutta olin huomattavasti huonotuulisempi, kuin yleensä, vedin liukkaasti vaatteet niskaan, ajoin kotiin ja tallustin sisälle pahantuulisena miehelle kiukutellen katkerana siitä, että hemmottelen ukkoa pullalla ja vaikka millä monta kertaa viikossa saamatta edes kukkia kerran kuussa sun muusta mikä on taas jäänyt mielen perälle harmittamaan, nyt istun koneella avautumassa siitä miten katkeria ovat puoli vuosisataa omassa liemessään muhineen naiset, kupissani lohtua tuo lämpöinen rommitoti. Yritän uskotella itselleni, että itsestäni ei ikinä tule samanlaista kaikkiin ja kaikkeen katkeroitunutta naista, mutta tiedostan, että olen kovaa vauhtia matkalla kohti samaa kohtaloa.