Valintojen maailma

Olkoon tämä jokatammikuinen ilmoitukseni, että en ole toistaiseksi kuollut. Viime vuosi oli ja meni kuten niin moni vuosi ennen sitä, etukäteen ajattelee, että ehtii vaikka mitä, mutta lopulta päivät kuluu ja asioita tapahtuu eikä niistä tule kirjoiteltua. Kuvia on puhelin ja kamera täynnä. mutta ainoa paikka jossa osa todistusaineisto eletystä elämästä on tallennettuna on insta tai face. Voisin kuitata viime vuoden, että ei erityistä, sitä samaa, mutta olen herännyt tajuamaan, että elämässä tapahtuu huomaamatta vaikka mitä: lapset kasvaa ja muuttuu, muutun itse ja kaikki läheiset muuttuu. Pariskuntia syntyy, lapsia syntyy, osa ehtii jo erota ja kodit ja kaupungit muuttuu. 

Mitä kaikkea viime vuoteen sitten mahtui mun kohdalla? Mä kahlasin puhelimen kuvat läpi ja tajusin, että viime vuosi oli huikea. Oli huikeita aallonpohjia ja huikeita huippuja, kaikkea siltä väliltä, kaikki kokemukset yhtä tärkeitä ja vaikka voisin jeesustella ja sanoa, että jälkikäteen tekisin joissain asioissa toisin, niin rehellisesti sanon, että jokainen mokakin kasvatti ja opetti ja ilman niitä virhearvioita olisin vielä lähtöpisteessä ja keskeneräisempi kuin olen nyt. Vuotta väritti jonkinlainen oma kasvukriisi, parisuhdekriisi, kymmenenvuotishääpäivä, sen kunniaksi tehty matka Budapestiin miehen kanssa kaksin, älyttömästi liikuntaa, Levin reissu ja siihen yhdistetty Arctic Challenge, kaupunkireissuja ja juttuja joita ei pikkulapsiaikana ehtinyt eikä jaksanut. Juttuja, joita jo pikkulapsiaikana tekemällä ei ehkä ois ollut kasvukriisiä eikä parisuhdekriisiä. Töissä olen opiskellut ja syksyn huikein kokemus oli risteily Viking Gracella meidän palvelutalon mummojen ja vaarien kanssa. Oma matkakumppanini oli mun oman yksikön 93-vuotias rouva, Vähän erilainen reissu kuin kaveriporukalla tehdyt risteilyt, mutta tästä jäi enemmän muistoja jälkipolville ;-) Yksi vuosien odotus täyttyi, kun pääsin pikkusiskon pojan kummitädiksi. Toisaalta miehen isomummun kuolema toi surua elämään. Kasvoin henkisesti ja muutuin fyysisestikin.

Liitän tähän postaukseen läjän kuvia, joista tuskin kukaan muu kostuu hirveästi, mutta ne kuvat onkin mua varten. Että mä muistaisin, että vaikka mitään isoja juttuja ei näennäisesti olisikaan, koostuu elämä pienistä palikoista, teoista ja valinnoista, joiden ansiosta elämä muuttuu ja kaikki muuttuu hienovaraisesti, huomaamatta.

Yksi fyysisistä muutoksista, jota piti hetki miettiä lähinnä muiden ennakkoluulojen vuoksi. Loppujenlopuksi on käynyt niin, että töissä ei ole tullut pahaa palautetta asukkailta. No yksi mummo sanoi, että jos olisit mun lapseni, niin antaisin selkään, mutta totesi, että kyllä hän tietää, että mä olen hyvä ihminen. Useimmat muistisairaat ja muistavatkin vanhukset on vaan kehuneet, miten se on nätti. Suurimmat epäluulot on olleet työpaikalla vähän aikuisemmilla hoitajilla, parasta on ollut huomata iäkkäämmän sukupolven ennakkoluulottomuus verrattuna viiskymppisiin 😁

Lapset, omat ja muiden <3

Pikkusiskon yllärisynttäreiden valmistelua parhaassa seurassa.

Levi, Vaasa, Tukholma, Yyteri. 

Budapest.

Sama mesta. Ei säät suosinut, mutta silti käveltiin kilometreittäin joka päivä :-)

Näiden ansiosta joka päivä saa siivota...

Levi. Nyt ymmärrän Lappiin rakastuneita. 

Elämäni eka hillastusreissu!

Poroja siellä, poroja täällä!

Hiussekoilua. Nyt kasvatetaan...

Näillä eväillä tähän vuoteen 😊

Elämästä. Käyttöohjeista. Pyykkikoneesta, jonka nukkasihti ei vetänyt enää yhtäkään roskaa.

On se jännää, että kaikkeen on olemassa käyttöohjeet, elämäänkin, mutta siitä huolimatta ensin pitää vaan itsepäisesti kokeilla tehdä oman päänsä ja omien mielihalujensa mukaan, hakata päätä seinään, kun ei mieleisellään tavalla pääsekään haluamaansa lopputulokseen ja sitten nöyrästi ottaa ne hiivatun käyttöohjeet käteensä ja toivoa, että saa jutun vielä toimimaan ja ettei ole tapahtunut niin isoa vahinkoa, että takuu ei korvaa ja korjaa. Minä itsekin olen ollut elämässäni itsekäs ja itsepäinen, lukenut käyttöohjeita, mutta kokeillut kuitenkin omalla tavallani, hakannut päätäni seinään, korjannut ja kompuroinut. Siivonnut jälkiä, kun pyykkikone kusee vedet lattialle, koska en mukavuudenhalussani putsaa nukkasihtiä vaikka ohjeessa niin sanotaan (tarkistin myöhemmin ja senkin ruotsinkielisestä ohjeesta, koska suomenkieliset oli hukassa), ollut inhottava toisille ja ihmetellyt sitten pöyristyneenä kun metsä vastaan just niin kuin sinne huutaa, käyttäytynyt kehnosti ja vaatinut toista kuitenkin käyttäytymään niin kuin elämän käyttöohjeissa neuvotaan. Ollaan me ihmiset jänniä kapistuksia. Vaikka niin aikuisia, niin loppujen lopuksi me ollaan niitä Taivaan isän keskenkasvuisia taimia. Niin se yksi Taimi-mummu joskus kaksitoista vuotta sitten vanhainkodissa sanoi "Minä olen Taimi, en koskaan ole valmis, vaan aina Taivaan Isän Taimi". Onneksi se Taivaan Isä pitää Taimista ja taimistaan huolen silloinkin kun pitää nöyrtyä ja taipua sen asian edessä, että ihminen on mukavuudenhaluinen hölmö jonka on helpompi syyttää kaikkia muita kuin itseään siitä, että elämä kolhii. Ja ne kodinkoneet; niiden kanssa tulee hyvällä tuurilla vastaan vakuutusyhtiö.

Kuva: Pinterest

Pikkujoulukausi korkattu

Naamakirjan kahvikuppihaaste on nössöille...

Ilmoittelenpa olevani hengissä, tosin lauantaiaamuna ensin pelkäsin kuolevani, sitten pelkäsin etten kuolekaan. Syynä tähän perjantai Hämeenlinnassa: Poets of the Fall, paras ystävä ja jatkot baarissa. Ei lisättävää. Kahden viikon kuluttua uusinta punttiksen porukan kanssa. Miten ihmiset selviää hengissä pikkujoulukaudesta?!? Miten kestää maksa?!? En ole poksauttanut omaani epämääräisillä sienipöperöilläni, mutta pikkujoulujen marinadit on petollista kamaa. Ei niitä kukaan pakota nauttimaan, mutta eihän niitä ilmaisia drinkkilippuja voi hukkaan heittää... 

Jostain syystä kuolattiin eturivissä niin, että heikommilla alkoi tehdä jo pahaa.

Autumn leaves

"The falling leaves drift by my window, The falling leaves of red and gold..."

Syksy taas, luvassa sienipäivityksiä facessa ja sienten kuvia blogiin. Illat alkaa aikaisin ja aamulla on kylmää ja sumuista, hyvä aika istua kököttää koneella ja miettiä mitä hauskaa keksisi. Taas on mennyt useampi kuukausi luovassa ummetuksessa (en todelakaan puhu tässä yhteydessä vatsani tilasta, kiitos antibioottikuurin), mutta koska tässä taloudessa raha tulee raa'asta työnteosta eikä bloggaamisesta, annan itselleni anteeksi. Kuluneisiin kuukausiin on mahtunut mm. Palliatiivisen hoitotyön täydennyskoulutusta, 30 opintopisteestä uupuu vielä muutama ja edessä tiukka rutistus, jotta joulukuussa saa paperit käteen, keskimmäisen lapsen ekaluokan aloitus, kesäloma, jota on enää muutama päivä jäljellä ja seuraava loma onkin kesällä 2015, sitä tuttua metsässä rämpimistä, sienestämistä, salilla ramppaamista ja pähkäilyä, että onko ne lihakset tosiaan vähän kasvaneet. Keskimmäinen lapsista harrastaa jalkapalloa ja pojan harkat ja pelit saneli aikalailla vapaa-ajan käytön koko kesän ajalta. Kesän ja syksyn aikana on tullut tavattua ystäviä ja kylänmiehiä, juhlittua parit hyvät aikuisten juhlat ja useammat lastenjuhlat. Töissä on riittänyt vauhtia ja jos ei nyt vaarallisia tilanteita niin haastavia kuitenkin kaiken ilon ja surun keskellä. Perhe on kasvanut viime kirjoituksen jälkeen hamsterilla, jonka keskimmäinen lapsi sai sen kunniaksi, että ekaluokka alkoi ja Martista onkin tullut rakas kaveri pojalle. Kaiken kaikkiaan tämä koulunaloitus oli äidille helpompi pala niellä kuin esikoisen, vaikkakin pitää myöntää, että meillä pitää just jämptilleen paikkansa kaikki stereotypiat kiltistä ja huolellisesta esikoistytöstä ja taivaanrannanmaalarihulivilipikkuveljestä. Kesän aikana totesin, että ensi vuonna otan kesälomani oikeasti siihen kuumimpaan kauteen ihan vaan sen takia, että töissä oli yhtä tuskaa ja tajusin myös, että mä olen syysihminen. Miksi kinkusta sulaa rasva kuumassa, mutta meikäläisestä ei? Tosin viimeaikoina olen tuntenut entistä enemmän syvää tyytyväisyyttä itseeni kaikin puolin, pitäisikö huolestua? Joku viisas kun on sanonut, että tyytyväisyys tappaa kehityksen. Mene ja tiedä, onneksi henkisestä kasvusta huolehtii esimurkkuikäinen tempauksineen.

Martti

Eka kouluaamu

Lapualla hiekkamontulla

Kotirannassa

Koko kesä on mennyt jalkapalloillessa, joukkueen tai kavereiden kanssa

Todistusaineistoa siitä, että mä olen joskus käynyt salilla istumassa

Aurinko ja vesi, niillä lapsetkin kasvaa

Yyterin auringossa

Long time no c; paatosta opiskelusta ja vähän vanhustyöstäkin

Enää en vaivaudu edes pahoittelemaan sitä, että näitä mun aivopieruja ilmestyy tänne bloggeriin hävyttömän harvaan tahtiin. Tässä on sellainen pikkuinen projekti kuin oma elämä menossa ja vaikka tuntuu, että kerrottavaa olisi miten paljon, ei sitä kaikkea eikä edes pientä osaa kykene useinkaan pukemaan sanoiksi. Viimeisin juttu on palliatiivisen hoitotyön oppisopimustyyppinen täydennyskoulutus, joka alkoi maanantaina. Hassua tajuta ekojen koulupäivien aikana, että ajatus siitä, että musta tulisi isona maailman paras saattohoitaja, on kypsynyt hiljalleen viimeisen 12 vuoden hoitotyössä saatujen kokemusten lomassa. Ennen pidin itseäni niin kuntoutukseen ja kuratiiviseen hoitotyöhön suuntautuneena, mutta kaikki ne hetket kun olen saanut/joutunut saattamaan nuorempia ja vanhempia ihmisiä viimeiselle matkalle, on tuntuneet antavan onnistuessaan niin vahvan tunteen siitä, että palliatiivinen hoitotyö ja saattohoito on se mitä mä haluaisin joskus tulevaisuudessa tehdä. Joku saattaa lukea tätä kuin piru raamattua ja alkaa vauhkota eutanasiasta, mutta siitä tässä ei ole kyse. Kyse on siitä, että kenenkään ei tarvitsisi kulkea sitä viimeistä matkaa kärsien ja kituen ja aivan yksin. Että omaisilla olisi joku johon tukeutua kun voimat ja taidot ei riitä. 

Muutenkin viimeinen puoli vuotta on tullut taas pyöriteltyä hoitotyön etiikan ja hoitotyön päätöksiä ohjaavien asioiden äärellä kun ei vaan voi käsittää sitä, miten maailmaan voi mahtua hoitotyöntekijöitä jotka tekee asioita vaan koska joku on käskenyt tehdä. Että päivästä toiseen joku voi mennä ja tehdä työnsä ajattelematta mihin se kaikki perustuu? Miksi niiden diabeetikkojen varpaanvälejä kurkitaan, miksi Marevan-annostusta säännöllisesti tarkistetaan, miksi asentohoito on tärkeää, miksi saattohoidossa olevaa potilasta syötettäessä ei samalla tekstailla kavereille vaan keskitytään juuri siihen hetkeen sen ihmisen kanssa, miksi vuodepotilaan lakanat ei saa olla rypyssä, miksi niitä verenpaineita ja painoja otetaan säännöllisesti ja mistä muutokset voi kieliä. Miksi toiset kyseenalaistaa ihan pienenkin jutun, mutta toiset ei tunnu miettivän edes pientä hetkeä että miksi joku pienikin huomio voi olla ensiarvoisen tärkeä. Ja joskus tuntuu turhauttavalta, että vaikka miten hyvin olisi yritetty perhedyttää, vastauksena joka asiaan on silti, että en mä tiedä, ei kukaan kertonut. Ahdistaa miten usein tulee mieleen sanonta "Ei kannettu vesi kaivossa pysy". Jos etiikantaju ja halu ottaa selvää ei ole ihmisessä itsessään, niin mitä ihmettä asialle voi tehdä. Miten mitään työtä jaksaa tehdä jos ei ole minkäänlaista halua kehittää itseään, päästä eteenpäin, tehdä työstä mielekkäämpää. Ja miten ne työntekijät jaksaa jotka välittää vanhuksista ja tietää asioista ja yrittää välittää eteenpäin tietoa joka ei kiinnosta toista pätkääkään? Ja jos akuuttipuolella työskentelevien kollegojen asenne on, että vanhustyössä menee hoitajan taidot hukkaan ja se on jotenkin vähemmän arvokasta ja hienoa kuin työskentely sairaalan akuuttipuolella, niin miten kauan tätä jaksaa kukaan hoitaja jolla on vähääkään älyä? Kun pitää puolustella valintojaan jopa kollegoille? Ja kun esimiehelle pitää yrittää kehittää vedenpitävät perustelut miksi vanhuksia hoitava sairaanhoitajakin kaipaa kertausta ja koulutusta kädentaidoista. Perustella sitä, että haluaa ylläpitää ammattitaitoaan. On järjetöntä, että vielä nytkin sivistyneessä Suomessa pitää säätää lakeja vanhusten turvaksi, koska suositukset eivät riitä. Vanhustyöhön kelpaa joidenkin johtoportaiden esimerkin mukaan lähestulkoon tyttö kadulta ja päättäjät kyttäävät vain mitoituksia. Käsiparien lisäksi vanhustyössä(kin) tarvitaan myös päätä. Minä toivon, että kun minun vanhempani ovat vanhoja ja joskus kun itsekin tästä vanhenen, minua hoitavat hoitotyön ammattilaiset, käsiparit, joilla on sydäntä, järkeä, hoitotyön etiikka ja näyttöön perustuva hoitotyö hallussa. Täydellinen en ole minäkään ja mitä kauemmin tätä on tehnyt, sitä paremmin on ymmärtänyt oman keskeneräisyytensä, mutta niin kauan kuin jaksaa nähdä vaivaa oman ammattitaitonsa eteen, peli ei ole menetetty.