Aivokramppeja

On ollut kovasti hiljaiseloa tällä rintamalla. Aloitin nimittäin uudessa työpaikassa kolmisen viikkoa sitten ja tuntuu, että aivot on vähän ylikuormittuneet kaikesta uudesta. Niin paljon muistettavaa, niin paljon opittavaa, niin paljon uusia juttuja joista tavallaan tajuaa, että ei vielä niistä tiedä, mutta osaa aavistaa, että tässä mitä nyt hallitsen ei ole vielä läheskään kaikki. Asioita joita voi oppia vaan tekemällä. Juuri kun luulee, että on joku käsitys kokonaisuudesta, huomaa, että ei peffa, mistä tämäkin taas tuli, mistä tämän olisi voinut tietää. Ei siinä kaikki, että pysyy muistissa peruslääkkeenjakoajat, mutta sitten on vielä jotain lääkkeitä joita harvoilla menee niiden vakiaikojen ulkopuolella, sitten kun toiset asukkaat herää myöhemmin kuin toiset niin koko ajan pitää muistaa, että kuka on jäänyt vielä ilman. Pitää muistaa tilauspäiviä, nimiä, kaikenmaailman pieniä juttuja jokaisen asukkaan kohdalla. Onhan paljon juttuja listoissa ja kalentereissa. Ohje 1: muista katsoa listaa/kalenteria.

Sitten, kun on jotenkin työvuorosta taas selvinnyt ja pää on taas täynnä uutta ja vanhaa, jatkuu sama muistaminen kotona; Muista hakea Veera iltiksestä, Neea ja Matias ryhmiksestä. Muista täyttää ja palauttaa koulusta tulleet laput, tarkista onko hoidosta tullut jotain kirjelmiä joita pitää palauttaa. Tarkista työvuorosi, tarkista, että olet ilmoittanut hoitopäivät hoitoon, iltikseen milloin Veera on siellä. Muista minä päivänä kukin perheenjäsen on harrastuksissaan. Muista antaa nuorimmaiselle lääkkeet oikeaan aikaan, huolehdi, että hoidossa antavat lääkettä. Muista ruokkia koira ja pupu, kalatkin nauttivat joskus muustakin ruuasta kuin akvaarion levästä. Muista soittaa/tekstata/kirjoittaa ystäville, huolehtia, että he tietävät, että ovat sinulle tärkeitä. Muista mihin aikaan seuraavana päivänä Veera menee kouluun, tarkista, että pikkuinen koululainen on tehnyt läksyt. Muista laittaa aamuksi sisä- ja ulkovaatteet valmiiksi, jotta aamu ei olisi kaaosta. Laita itsellesi kahvinkeitin lataukseen, tee aamupala jääkaappiin itsellesi ja Veeralle. Muista käydä kaupassa, muista tarkistaa, mitä kaapeista puuttuu. Muista, että koska nyt on elämä vaihtunut ilta- ja yövuorovoittoisesta aamuvuoroksi, pitää mennä nukkumaan ajoissa, jotta jaksaa herätä kellon soidessa viideltä. Muista kurkata pyykkikaappiin joka ikinen päivä, sillä siellä on joka ikinen päivä koneellinen kaksi pestäväksi. Muista huomioida puolisoasi, sillä ilman huomiota paljon kovin tärkeää kuihtuu hiljalleen pois.

Tärkeimpänä: Muista myös itseäsi. Muista ottaa aikaa omalle jaksamiselle, huolehtia, että salilla tulisi käytyä edes se neljä kertaa ihan oman hyvinvointisi takia. Ulkoile. Anna itsellesi lupa rötvätä joskus sohvallakin ja laittaa aivot nollille katsomalla lempisarjaasi. Muista kehittää kärsivällisyyttäsi myös kotona. Muista, että muillakin on paljon muistettavaa ja koita olla tuskastumatta jos joku toinen ei ole muistanut jotain, sillä sitä ymmärrystä toivoisit myös itseäsi kohtaan. Meillä kaikilla on paljon muistettavaa. Eilisen salin jälkeen en muistanut venytellä (enkä monasti muulloinkaan). Sen muistin sitten tänään, kun nousin sängystä. Ennen kaikkea omalla kohdallani: Muista ottaa aamuisin e-pilleri, muuten tulee vielä lisää muistettavaa.

Onneksi alushousupaketissa oli tämä ohje muistuttamassa pesusta. Olisi muuten unohtunut.

Syysnäpertelyä

En ole kovin kummoinen käsityöihminen eikä kärsivällisyys oikein riitä askarteluunkaan, mutta syksyisin tulee puuhailtua ruukkuistutusten kanssa siinä samalla, kun lapset puuhailevat omissa touhuissaan pihalla. Tänään syntyi muutama asetelma sen kunniaksi, että viikonlopun metsäretkeltä tarttui mukaan tuppo jäkälää ja sammalia. Syysistutuksissa on se kiva puoli, että kanervat ja sammalet tuo mieleen ne minulle niin rakkaat metsät ja talvellakin piristää nähdä edes tilkku vihreää kaiken valkoisen keskellä :-) Tänä syksynä nuo ulkotyöt jäi sitten muuten vähän puolitiehen, mutta ehtiihän niitä lehtiä haravoida taas keväällä! Oikeastaan ainut välttämätön homma olisi, että olkkarin terassi pitäisi laittaa sellaiseen kuntoon, että näyttäisi somalta talvellakin, kaiken muun roinan kun lumi armollisesti peittää ennemmin tai myöhemmin.

Täytettä eläimiin... eiku elämään

Lasten myötä elämä täyttyy kaiken muun asiaan kuuluvan lisäksi tapaamisista päivähoidon/koulun/harrastusten tiimoilta hoitajien/opettajien/valmentajien kanssa.  Nyt takana elämäni ensimmäinen vanhempainvartti koululaisen tiimoilta. Onhan noita vasuja ja muita tokkosia takana jo päivähoidon puitteissa muutaman vuoden ajalta useampikin. Hienosti kului aika käytävässä omaa vuoroa odotellessa, kun vitriini oli väärällään täytettyjä eläimiä. Oikeastaan aika lohdullista, että maailman muuttuessa kiihtyvään tahtiin, on jotakin, joka on ja pysyy ala-asteiden sisustuksessa; kuolleet ja enemmän tai vähemmän taidolla täytetyt eläimet. Osa noista(kin) näytti nimittäin kärsivän yhdestä tai useammasta mielenterveysongelmasta yhdistettynä kapiin, niin näyttävästi seisoi lasisilmät eläinvainajien päässä ja olin satavarma, että nyt on täyttäjällä mennyt vahingossa turkki vastakarvaan :-) Toisaalta on kiva, että pienet koululaiset tutustuu ensin psykoottisen näköiseen jänikseen koulun vitriinissä todetakseen oikeassa elämässä citypupuun törmätessä, että joskus todellisuus voi olla esitettyä kauniimpaa. Mutta pitää kuitenkin sanoa, että osa eläimistä onnistui näyttää jokseenkin aidoilta, ihmisen käsittelystä huolimatta.

Tuhkelo

Sisälle merkkailevan kääkkäpoikamme pähkylöitä kohtaa näillä minuuteilla lentomatka eläinlääkärin roskakoriin. Nyt saa olla vaikka koko Porin nartuilla juoksut samaan aikaan ja läpi vuoden, ainakaan siitä ei pojun kinttu ala sisätiloissa nousta! Oli jo sellanen olo, ettei tästä koirallisen elämästä tule yhtään mitään, kun jatkuvasti sai olla putsailemassa merkkausjälkiä milloin mistäkin, mutta muuten heppuli on niin mahtavan hauska tyyppi, että ei siitä luopuminen tuntuisi oikealta ollenkaan! Enkä halua opettaa lapsille sitä, että jos tulee ongelmia, heitetään toinen romukoppaan. Ihmisten kesken pitää tietty yritystä olla molemmin puolin eikä kaikkea tarvitse sietää loputtomiin, mutta lemmikin kanssa pitää sitten koittaa ihmisen tehdä omalta osaltaan kaikki mahdollinen, koiralta ei voi vaatia ehkä ihan samaa järkeilyä ja joustoa kuin ihmiseltä. Kovasti iloisena ja luottavaisena Lupsanteri sinne eläinlääkäriin jäi, ei tiennyt raukka, että kohta napsahtaa.

Keitä ne on ne sankarit

Sankaruus. Tähteys. Se, että saa loistaa ihailun kohteena. Olla jollekin jotain niin suurta, tärkeää, että ihailija ei voi käsittää miten muut ei voi nähdä miten upea toinen on. Ihan oikea sankari! Lapsen silmissä sankari voi olla vaikka ihan tavallinen äiti, joka tietää miten toimia, kun pikkulintu lentää päin ikkunaa :-)

Aamun lastenohjelmia katsellessa Matias kuuli joka alkutalvesta tutun kopsahduksen, joka johti huutoon "Äiti, pikkulintu lensi päin ikkunaa". Äkkivilkaisulta maassa ei näkynyt pikkulintua eikä mitään muutakaan, mutta tarkemmin tutkittuamme huomasimme hangessa pienen pienen pyrstön törröttävän lumesta. Mitä teki sankari, jota myös arkisemmin äidiksi kutsutaan? Puki kengät, riensi kaivamaan pikkulinnun lumesta ennen totaalista hypotermiaa. Sitten terassille pikkulinnunlämmityspuuhiin eli vuorotellen kaikki saivat pitää lintua kätösissään ja luovuttaa omaa lämpöä pienen elimistölle. Hetkisen lämmettyään ja aivotärähdyksestä toivuttuaan pikkuinen keltasirkku vihdoin tokeni ja lähti kohti uusia seikkailuja. Ja äidistä kuoriutui taas ihan tavallinen äiti, joka pesee pyykkiä ja tekee ruokaa, komentaa ja vaatii, mutta myös toivottavasti lohduttaa, ilahduttaa ja osaa näyttää, että rakastaa ja ihailee maailman ihmeellisimpiä pikku touhottajia. Ilman avoimesti osoitettua rakkautta ja ihailua kun ei kasva uusia sankareita.

Tulkoon lunta tupaan

...ja jäitä porstuaan.

Viikonloppu oltiin mummilassa, jossa riitti lunta ja pakkasta. Lapset nautti ja itsekin ehdin lukea yhden kirjan kannesta kanteen mummin pitäessä huolen porisevista lihapadoista :-) Suurin ongelma oikeastaan mummila/mummulareissuissa on se, miten sovittaa yhteen kodin ja isovanhempien säännöt, tuntui, että etenkin Matias oli koko ajan kokeilemassa miten pitkälle voi mennä sääntöjen uhmaamisessa ja se tuntui tosi raskaalta vääntämiseltä. Välillä jo huomaan miettiväni sitä millaista elämä on sitten kun talossa on murkkuikäisiä... Samalla kuitenkin yritän lohduttautua sillä, että oman iän karttuessa karttuisi myös viisaus ja kärsivällisyys.

Täällä kotona uusi viikko aukeni lumisena ja kylmänä, saas katsoa mihin suuntaan mittarin lukemat lähtee liikkumaan loppuviikkoa kohti. Toisaalta toivon, että lumi vielä kerran sulaisi, toisaalta sitten, että luminen kurjuus alkaisi. Ettei olo olisi niin kuin löysässä hirressä pakkasen vääjäämätöntä kiristymistä odotellessa. Ai kuinka niin kylmyys ei ole minun juttuni?

Tämä viikko tuo tullessaan jo kauan odotetun uuden työn alkamisen, mahaa alkaa jo kipristellä ihan tosissaan, torstai on ovella ennen kuin huomaankaan ja jo huomenna koira pääsee eroon pähkylöistään ja toivottavasti tämän myötä sisälle merkkaamisesta. 

Kun sain rohkeutta vaihtaa työpaikkaa, aloin miettiä, että miksi en uskaltaisi nostaa kissaa pöydälle muissakin asioissa, niissä jotka on tuottaneet jo tovin mielipahaa ja kyyneliä. Se ei todellakaan sujunut sitten niin mallikkaasti kuin olisin toivonut, mutta toivon, että tulevaisuudessa voin katsoa menneisyyteen kevein mielin ja todeta, että ratkaisu oli lopulta oikea. Ja tulevaisuudelta toivon, että kenenkään ei tarvitsisi taistella elämänsä isoimpien asioiden eteen yksin.

Pii pii pikkuinen mörkö

Neealla, meidän 3,5-vuotiaalla nuorimmaisellamme on ollut kohta vuoden verran mielikuvitusystävä. Sitä kutsutaan useimmiten nimellä Pikkumörkö, mutta toisinaan Neea kertoo, että Pikkumöröllä on oikea nimikin ja mikä sattuma, se on Neea. Aluksi Pikkumörkö mainittiin vain silloin tällöin, yleensä, kun neiti itse oli huonolla tuulella tai jokin oli muuten vaan hullusti, oli piirretty seiniin tai tehty jotain muuta pikkuista kepposta. En minä, Pikkumörkö teki sen. Iltaisin Neea kulki ikkunasta toiseen kunnes huomasi Pikkumörön perheineen jonkun puun tai pensaan alla. Siellä on mörköperheen koti. Lopulta Pikkumörkö uskalsi tulla keppostelun lisäksi mukaan ihan arkipäivän juttuihinkin, viimeksi tänään metsäretkelle meidän kanssa. Joskus Neea kertoo siitä miten Pikkumörkö on mukana kaikissa Neean arkisissa asioissa, esim. hoidossa Pikkumörkö kerran suuttui Neean hoitokaverille, kun hoitokaveri tönäisi Neeaa liukumäessä. Välillä Pikkumörköä on mm. purrut käärme ja poloinen joutui tämän johdosta sairaalaan. Isimörkö ja Äitimörkö Neeaa vähän pelottaa, mutta sittemmin ovat tulleet sen verran tutuiksi, että Neea tietää millaista autoa Isimörkö ajaa. Pikkumörölläkin on auto, pikkuinen auto, jolla Pikkumörkö tänäänkin ajeli meidän pihaan, kun tuli meille hetkiseksi leikkimään. Neea avasi tietysti etuoven ja päästi Pikkumörön sisään. Sitten Äitimörkö soitti Pikkumörön kännykkään ja sen piti lähteä kotiin välipalalle. Neea hyvänä emäntänä avasi etuoven ja päästi Pikkumörön ulos huutaen perään "Hei hei Pikkumörkö". Miksi Neean mielikuvituskaveri ei ole keiju, enkeli tai prinsessa vaan nimenomaan joku takkutukkainen Pikkumörkö, sitä en tiedä. Mutta tyttö saa vaalia ystävyyttään tämän pikkuisen olennon kanssa niin kauan kun mielikuvitusta riittää. Veeralla ja Matiaksella ei ole ikinä vastaavia mielikuvituskavereita ollut, ainut vähänkään sinne viittaava asia on ollut, kun Veera vieläkin kertoo välillä tarinaa siitä, miten hän 3-vuotiaana kuuli miten enkeli oli hänen vieressään ja puhui hänelle. Mistä, sitä ei Veera muista, mutta muistaa vielä sen miltä enkelin ääni kuulosti ja miten hyvä olo hänelle siitä tuli.

Lasten myötä olen saanut kuulla, nähdä ja todistaa pieniä ihmeitä. Raskaitakin hetkiä arki tuo tullessaan niin minulle kuin ihan jokaiselle, mutta meillä sentään on Pikkumörkö tuomassa iloa koko perheelle :-)