Iltakävelyllä.

Kävin ennen yövuoroa kävelyllä työpaikan lähellä olevalla vanhalla hautausmaalla. Ilta-auringon paistaessa isojen puiden oksien välistä oli vaikea ajatella tuota paikkaa kovin pelottavana edes yöaikaan. Joskus on rauhoittavaa käydä pohtimassa, mitä tarinaa vanhat hautakivet kertovat ihmisistä, joiden viimeiseksi lepopaikaksi tuo vanha hautausmaa on aikanaan osunut.

Mu Pori o kaunis.

Naamakirjaan on vastaiskuksi Anu Saagimin Pori-vastaisuudelle perustettu ryhmä Mu Pori o kaunis, jonne naamakirjalaiset saavat lisäillä kuvia kauniista Poristaan. Minäkin heräsin Porin kauneudelle vasta keväällä, kun aloin innostua kuvaamisesta. Toki rumia ei ole muutkaan kaupungit tai kylät. Ei tämä kaupunki ole aina kukkeimmillaan ja itsekin aika-ajoin mietin, että pois on päästävä, mutta mikä paikkakunta antaisi parastaan sateisena loppusyksyn iltana tai kylmimpänä talvikautena? Porilaisista miehistä en sitten osaa kamalasti sanoa, sillä kovinkaan montaa porilaista en ole nuoruudessani treffaillut. Mistä sekin sitten kertoo? :-) Mutta tämä nyt oli johdattelua siihen, millainen minun kaunis Porini on, silvuplee ja linkistä lisää:

Kouluilua

Meillä aloitti esikoinen koulun maanantaina 13.8. Lapsen kouluunmenon myötä on tämän vuoden keväästä omat koulukokemukset palailleet mieleen, ne hyvät ja etenkin ne pahat. Ne kokemukset, joilta soisi omien ja muidenkin lasten säästyvän; yksinäisyys, porukan ulkopuolelle jättäminen, jopa fyysinen päällekäyminen. Lapset on lapsia eivätkä aina ajattele ihan loppuun asti. Vastuu on aikuisilla. Maailma on ihan tarpeeksi julma ilman, että aikuiset omalla välinpitämättömyydellään tai mallillaan tekevät siitä kurjemman paikan olla. Toisaalta ne kokemukset omasta lapsuudesta ja nuoruudesta on tehneet minusta sen ihmisen joka olen nyt, sen jonka on vaikea olla puuttumatta mikäli joku on heikoilla, joko lapsi leikkipuistossa, oli hän oma tai vieras tai ihan vaikka joku onneton humalainen baari-illan jälkeen turpasaunaan joutuneena. Ihan on pari kertaa tullut puututtua jonkun pikkukoviksen käyttäytymiseen leikkipuistossa ja osansa on saanut myös pikkukoviksen vanhempi. Jos kukaan ulkopuolinen ei koskaan puutu raflaavaan käytökseen, ei toinen koskaan tule ajatelleeksi, että käyttäytyminen olisi jotenkin sosiaalisesti väärää. Miten heikomman sortaminen voisi ikinä olla oikein? Senkö mallin haluamme antaa tuleville sukupolville? Että elämässä pärjää, kun osaa loukata ja vetää reippaasti turpaan, jos joku asia ei vaan miellytä? Kun tosiasia on, että justiinsa niistä kovanaamoista tulee niitä väliinputoajia. Pakko on ollut myös miettiä mihin vetää raja sen suhteen, milloin puolustaa ja puuttuu liikaa ja milloin on vaan annettava pienelle tilaa ja mahdollisuus selviytyä itsekin. Tosiasia on kuitenkin se, että en aina voi olla mukana. Miten kasvattaa lapsen itsetuntoa ja uskoa siihen, että hän on ainutlaatuinen pieni ihme, vaikka joku muu yrittäisi väittää muuta?

Jos sitten saankin rohkeudenpuuskan vääryyttä kohdatessa, olen yliarka ja ahdistunut kaikesta uudesta ja tuntemattomasta ja äkkiseltään tapahtuvat asiat saavat asianomaisen paniikin valtaan. On kuulkaa kiva yrittää ystävystyä näin aikuisena, kun toisen pienikin ele saa miettimään omaa huonommuutta vaikka järjellä ajatellen tietää, että ne ajatukset on vaan omassa päässä. Yksin tuntemattomien seassa sitä palaa mielessään lapsuuteen ja koulun pihalle tajuten kyllä sen, että nyt ollaan aikuisia ja tilanne on aivan eri, mutta silti sydän rutistuu pieneen sykkyrään ja mahaan sattuu.

Onnekseni pienen ekaluokkalaiseni koulutie on lähtenyt hyvin käyntiin ja toivon, että niin on lähtenyt ihan jokaisen.



Hymy huulilla kohti uutta ja jännittävää!



Siilin elämää

It's official, minusta on tullut kulmakunnan siilitäti. Istun illat pihakivetyksellä jutellen vieressä ruokaansa puputtavalle piikkipallerolle. Jos sitä ei näy ruoka-aikaan, rämmin pitkin puskia huhuillen "Siili tuletuletule syömäääääään". Lenkin alussa pysähdyn keskelle kävelytietä suputtelemaan tutun näköiselle siilinuorukaiselle ja ohjaan sen pois autotien vierestä takaisin omaan tai naapurin pihaan. Meidän pihapiirissä asuu nimittäin siili. Tai todennäköisimmin se asuu läheisessä metsikössä, jota Porin kaupunki kutsuu puistoksi, mutta ei millään tavalla huolehdi siitä villistä pusikosta ja asuinalueen ihmiset käyttävät sitä lainvastaisesti lähinnä puutarhajätteen kippauspaikkana. Mutta sekös sopii siileille joita on näillä hoodeilla PALJON! Yksi niistä on alkanut hengailla meidän keittiön terassin alla ja tyyppi on osoittautunut kesyksi, eräänä iltana nimittäin törmäsin tähän tuhisijaan, menin istumaan nurmikolle ja aloin huikkia, että "Tuletuletuletule". Piru vie, se tuli ja tämä yllättävä reaktio sai minut miettimään hetken, että mitä jos se puree sormeen/varpaaseen, kun nälissään kuvittelee sen isoksi ja meheväksi kastemadoksi. Tepasteltiin takaisin terassin eteen, minä ja siili, kipaisin sille kipallisen koirannappuloita ja raa'an munan ja tästä alkoi suloinen ystävyytemme. Tänään olin astua terassilta siilin niskaan, kun tämä koiraa pelkäämätön piikkipallo odotteli jo päivällistään. Pilkka, tässä tapauksessa, siili osuu vielä omaan nilkkaan kun unohdan katsoa terassilta lähtiessäni mihin jalkani pistän. Herkkuna tarjoan välillä laktoositonta rahkaa (siileillä menee maha sekaisin tavallisista maitotuotteista ja siilin ripuliin en totisesti halua astua...), mutta pääosin olen syytänyt palleroisen piikkikitaan (sillä on melkoisen terävän näköiset hampaat!) edellämainittuja koirannappuloita ja raakoja munia. Oletteko nähneet miten siili leikkii tyhjällä munankuorella? Minä näin tänään :-) Facebookkiin latasin videon siitä, miten 7-vuotiaat serkukset pohtivat sitä, onko kyseinen palleroinen tyttö vai poika, päätyivät siihen, että se on tyttö, poika kun olisi isompi ja sillä olisi enemmän piikkejä...

Puutarhatonttuilua

Minusta ei ehkä olisi puutarhablogia pitämään, sillä a) minulla ei ole aavistustakaan useimmista kukista, joita pihassamme kasvaa, koska olen lyönyt anopilta ja äidiltäni saamani juurakot randomina minne sattuu ja siirrellyt niitä kolme kertaa kesässä sopivampaan paikkaan jos on alkanut näyttää siltä, että paikka ei ole sopiva b) leikaan puut ja pensaat tunteella silloin kun inspiraatio iskee, yleensä se iskee eri aikaan kuin puutarhakirjoissa sanotaan (ja tästä syystä esim. viime kesänä leikkaamani syreeni ei kukkinut tänä vuonna laisinkaan, mutta kasvoi sitäkin tuuheammaksi) c) lannoitus: ensin heittelen keväällä puutarhan kevättä sinne tänne (nokkoset tykkää) ja vielä hevosen kakkaa perään muistamatta minne sitä edellä mainittua edellisellä viikolla laitoinkaan (mutta taas: nokkoset tykkää, ovatkin tontin reunoilla oikein vahvavartisia ja tummanvihreitä) d) rikkakasvien kitkeminen on vähän niin ja näin, yleensä hoidan kyseisen homman ajamalla vähän ronskimmin ruohonleikkurilla tai trimmerillä e) jos saankin jonkun puskan oikein vihertämään, joko koira nostaa siihen kinttuaan ja/tai lapset ajavat polkupyörällä/polkurekalla/polkutraktorilla yli. Kukaan älköön ikinä siis tule kysymään minulta vinkkejä vehreään puutarhaan, ellei kyse ole nokkosista (kts. hoitovinkit yllä). Naapuritkaan ei kysele. Siilit ja etanat kyllä tuntuu viihtyvän... Tässä nyt kuitenkin kuvia kasveista, jotka puutarhurin kädettömyyttäkin uhaten ovat onnistuneet tänä vuonna kukkimaan.

Tämä ruusu on idioottivarma. Se kukki vielä lokakuussa 2011.

Toim. huom. Tältäkään palstalta ei ole rikkaruohoja kitketty, etanat viihtyy kivasti.