Meillä aloitti esikoinen koulun maanantaina 13.8. Lapsen kouluunmenon myötä on tämän vuoden keväästä omat koulukokemukset palailleet mieleen, ne hyvät ja etenkin ne pahat. Ne kokemukset, joilta soisi omien ja muidenkin lasten säästyvän; yksinäisyys, porukan ulkopuolelle jättäminen, jopa fyysinen päällekäyminen. Lapset on lapsia eivätkä aina ajattele ihan loppuun asti. Vastuu on aikuisilla. Maailma on ihan tarpeeksi julma ilman, että aikuiset omalla välinpitämättömyydellään tai mallillaan tekevät siitä kurjemman paikan olla. Toisaalta ne kokemukset omasta lapsuudesta ja nuoruudesta on tehneet minusta sen ihmisen joka olen nyt, sen jonka on vaikea olla puuttumatta mikäli joku on heikoilla, joko lapsi leikkipuistossa, oli hän oma tai vieras tai ihan vaikka joku onneton humalainen baari-illan jälkeen turpasaunaan joutuneena. Ihan on pari kertaa tullut puututtua jonkun pikkukoviksen käyttäytymiseen leikkipuistossa ja osansa on saanut myös pikkukoviksen vanhempi. Jos kukaan ulkopuolinen ei koskaan puutu raflaavaan käytökseen, ei toinen koskaan tule ajatelleeksi, että käyttäytyminen olisi jotenkin sosiaalisesti väärää. Miten heikomman sortaminen voisi ikinä olla oikein? Senkö mallin haluamme antaa tuleville sukupolville? Että elämässä pärjää, kun osaa loukata ja vetää reippaasti turpaan, jos joku asia ei vaan miellytä? Kun tosiasia on, että justiinsa niistä kovanaamoista tulee niitä väliinputoajia. Pakko on ollut myös miettiä mihin vetää raja sen suhteen, milloin puolustaa ja puuttuu liikaa ja milloin on vaan annettava pienelle tilaa ja mahdollisuus selviytyä itsekin. Tosiasia on kuitenkin se, että en aina voi olla mukana. Miten kasvattaa lapsen itsetuntoa ja uskoa siihen, että hän on ainutlaatuinen pieni ihme, vaikka joku muu yrittäisi väittää muuta?
Jos sitten saankin rohkeudenpuuskan vääryyttä kohdatessa, olen yliarka ja ahdistunut kaikesta uudesta ja tuntemattomasta ja äkkiseltään tapahtuvat asiat saavat asianomaisen paniikin valtaan. On kuulkaa kiva yrittää ystävystyä näin aikuisena, kun toisen pienikin ele saa miettimään omaa huonommuutta vaikka järjellä ajatellen tietää, että ne ajatukset on vaan omassa päässä. Yksin tuntemattomien seassa sitä palaa mielessään lapsuuteen ja koulun pihalle tajuten kyllä sen, että nyt ollaan aikuisia ja tilanne on aivan eri, mutta silti sydän rutistuu pieneen sykkyrään ja mahaan sattuu.
Onnekseni pienen ekaluokkalaiseni koulutie on lähtenyt hyvin käyntiin ja toivon, että niin on lähtenyt ihan jokaisen.
 |
Hymy huulilla kohti uutta ja jännittävää!
|
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti