Sienissä. Ei kun sienessä. Siis sienestämässä.

Kaksi ystävystä, neljä lasta ja koira. Jostain syystä kuvamatariaalia on eilisestä reissustamme ihan yhtä vähän kuin viikon takaisesta kanttarellireissusta. Nyt kuitenkin keittiössä leijailee huumaava tuoksu, kun säilöin talteen suppilovahveroita ja mustatorvisieniä. Kanttarellit esikoinen halusi syödä heti. Aika saavutus maailman nirsoimmalta neidiltä, jonka ajoittain epäilen imevän ravinteet sadevedestä ja hengitysilmasta. Jo viime vuonna esikoinen tutustui sienestykseen ja maistettuaan tuolloin paistettua kanttarellia totesi "Eksoottinen maku, voisin kuvitella pitäväni siitä vielä joskus". Lapsuudenkodin lähimetsissä löydän varmasti ne paikat, joissa kasvaa kanttarellit sun muut herkut, mutta nyt Merikarvialla rämpiessä oli täysin ystävän tiedon varassa koko sienireissun onnistuminen. Hyvin se onnistuikin :-) Suurin yllätys taisi olla nuorimmaisen innostus metsässä rämpimiseen. Tyttö, joka kompastelee tasaisella maalla kertaa sadalla metrillä, kompastui parituntisen rämpimisen aikana ehkä kolme kertaa ja syliinkin pyysi vain kolmesti. Pieni evästankkaus antoi silloin energiaa jatkaa taas hyvän matkaa. Omassa lapsuudessa muistan miten joka syksy äitini nappasi mukaan minut ja kolme sisarustani ja metsässä tuli vietettyä syksyisin hyvät tovit. Parasta joulupöydässä oli äidin metsäsienisalaatti. Lapsena sieni-innostus istutetaan pieniin mieliin. Ehkä se innostus uinuu nuoruudessa ja aikuisuuden alussa, mutta väitän, että suurin osa pikkusienestäjistä kokee sieni(-ja hirvi)kärpäsen pureman jossain vaiheessa aikuisuutta. Ja niistä hirvikärpäsistä; omasta päästä löytyi yksi, esikoisen päästä kaksi, kahdelta nuorimmaiselta ei yhtään. Mutta kyllä sellaisen löytäessä aina pieneksi polkaksi pistää ;-)

Hyvää sienisyksyä jokaiselle isolle ja pienemmällekin sienestäjälle!