Taas hetken lähempänä kuolemaa

...sillä ilmoittautuminen Arctic Challengeen 2016 on suoritettu. Mikäli kymmenen kilsan kevyt lenkki ja lenkin varrella suoritettu jumppa Levi-tunturin rinteillä kuulostaa hyvältä, voit ilmoittautua tästä linkistä. Mikäli kaipaat vielä varmistusta sille, että tämä kesäreissu olisi tekemisen arvoinen, voit katsoa kisamieltä kohottavan videokoosteen viime vuoden kisasta. Seuraavaksi pitää alkaa katsella majoituspaikkaa Leviltä tuolle viikolle.

Valintojen maailma

Olkoon tämä jokatammikuinen ilmoitukseni, että en ole toistaiseksi kuollut. Viime vuosi oli ja meni kuten niin moni vuosi ennen sitä, etukäteen ajattelee, että ehtii vaikka mitä, mutta lopulta päivät kuluu ja asioita tapahtuu eikä niistä tule kirjoiteltua. Kuvia on puhelin ja kamera täynnä. mutta ainoa paikka jossa osa todistusaineisto eletystä elämästä on tallennettuna on insta tai face. Voisin kuitata viime vuoden, että ei erityistä, sitä samaa, mutta olen herännyt tajuamaan, että elämässä tapahtuu huomaamatta vaikka mitä: lapset kasvaa ja muuttuu, muutun itse ja kaikki läheiset muuttuu. Pariskuntia syntyy, lapsia syntyy, osa ehtii jo erota ja kodit ja kaupungit muuttuu. 

Mitä kaikkea viime vuoteen sitten mahtui mun kohdalla? Mä kahlasin puhelimen kuvat läpi ja tajusin, että viime vuosi oli huikea. Oli huikeita aallonpohjia ja huikeita huippuja, kaikkea siltä väliltä, kaikki kokemukset yhtä tärkeitä ja vaikka voisin jeesustella ja sanoa, että jälkikäteen tekisin joissain asioissa toisin, niin rehellisesti sanon, että jokainen mokakin kasvatti ja opetti ja ilman niitä virhearvioita olisin vielä lähtöpisteessä ja keskeneräisempi kuin olen nyt. Vuotta väritti jonkinlainen oma kasvukriisi, parisuhdekriisi, kymmenenvuotishääpäivä, sen kunniaksi tehty matka Budapestiin miehen kanssa kaksin, älyttömästi liikuntaa, Levin reissu ja siihen yhdistetty Arctic Challenge, kaupunkireissuja ja juttuja joita ei pikkulapsiaikana ehtinyt eikä jaksanut. Juttuja, joita jo pikkulapsiaikana tekemällä ei ehkä ois ollut kasvukriisiä eikä parisuhdekriisiä. Töissä olen opiskellut ja syksyn huikein kokemus oli risteily Viking Gracella meidän palvelutalon mummojen ja vaarien kanssa. Oma matkakumppanini oli mun oman yksikön 93-vuotias rouva, Vähän erilainen reissu kuin kaveriporukalla tehdyt risteilyt, mutta tästä jäi enemmän muistoja jälkipolville ;-) Yksi vuosien odotus täyttyi, kun pääsin pikkusiskon pojan kummitädiksi. Toisaalta miehen isomummun kuolema toi surua elämään. Kasvoin henkisesti ja muutuin fyysisestikin.

Liitän tähän postaukseen läjän kuvia, joista tuskin kukaan muu kostuu hirveästi, mutta ne kuvat onkin mua varten. Että mä muistaisin, että vaikka mitään isoja juttuja ei näennäisesti olisikaan, koostuu elämä pienistä palikoista, teoista ja valinnoista, joiden ansiosta elämä muuttuu ja kaikki muuttuu hienovaraisesti, huomaamatta.

Yksi fyysisistä muutoksista, jota piti hetki miettiä lähinnä muiden ennakkoluulojen vuoksi. Loppujenlopuksi on käynyt niin, että töissä ei ole tullut pahaa palautetta asukkailta. No yksi mummo sanoi, että jos olisit mun lapseni, niin antaisin selkään, mutta totesi, että kyllä hän tietää, että mä olen hyvä ihminen. Useimmat muistisairaat ja muistavatkin vanhukset on vaan kehuneet, miten se on nätti. Suurimmat epäluulot on olleet työpaikalla vähän aikuisemmilla hoitajilla, parasta on ollut huomata iäkkäämmän sukupolven ennakkoluulottomuus verrattuna viiskymppisiin 😁

Lapset, omat ja muiden <3

Pikkusiskon yllärisynttäreiden valmistelua parhaassa seurassa.

Levi, Vaasa, Tukholma, Yyteri. 

Budapest.

Sama mesta. Ei säät suosinut, mutta silti käveltiin kilometreittäin joka päivä :-)

Näiden ansiosta joka päivä saa siivota...

Levi. Nyt ymmärrän Lappiin rakastuneita. 

Elämäni eka hillastusreissu!

Poroja siellä, poroja täällä!

Hiussekoilua. Nyt kasvatetaan...

Näillä eväillä tähän vuoteen 😊

Arctic Challenge 2015 Levillä 29.7.

Viikko piti huilata ja makustella kisaa ennen kuin pystyy naputtelemaan tunnelmia koneelle ;-) No oikeasti olisi voinut naputella hetikin, mutta on ollut niin paljon puuhaa, että ei kertakaikkiaan ole saanut aikaiseksi istua kirjoittamaan ajatuksiaan ylös. 

Mutta nyt siis itse kisaan. Meidän lähtö starttasi kisan viimeisenä klo 12:45. Paikalle tultiin varttia aikaisemmin lämppäämään Levi Wellnessin PT Peipon komennuksessa. Koko aamun takaraivossa tikitti tasainen jännitys, toisaalta olin varma, että kisasta selvitään, mutta 13 asteen sateinen ilma ja edellisen päivän Levi-tunturille kiipeäminen tuntui luissa ja ytimissä. Toisaalta se lohdutti, että tässä kisassa ei kellotettu aikoja vaan kisattiin parina vaan itsensä ylittämisestä, siitä, että vaikka mennään reippaasti omien mukavuusalueiden ulkopuolelle, jatketaan siitä epämukavuudesta huolimatta eteenpäin. Jos aina ei ihan tuntunutkaan siltä, että haluaisi jatkaa, pari kannusti ja myös tiimit kannusti toisiaan jaksamaan. Pikku lisän 10 kilsan vaihtelevamaastoiseen taivallukseen toi mukana kannettava kisanumero, 8 kiloinen pölkky (joo, me käytiin punnitsemassa se), ei oikeastaan varsinaisesti se paino, vaan se, että pölkyn kuljetustekniikka, että missä sitä kannat niin, että ote pitää ja askel kulkee sujuvasti. 

Kisassa oli 11 varsinaista Challengea ja parit extrat. Heti kisan startattua juostapärskäytettiin Zero Pointin edessä olevaan "paskalampeen" joksi paikalliset lampea kauniisti nimittävät. Vesi oli jäätävää, mutta  itse uintimatka lyhyt, viimeistään siinä kohtaa jännitys lakkasi ja alkoi ajatella vaan konemaisesti, että eteenpäin. Ja eteenpäin tarkoitti tässä tapauksessa Levin eturinteen tasaisentappavaa kiipeämistä kakkoschalengeen, jossa kyykättiin ja punnerrettiin ja sen jälkeen ammuttiin puhalluspyssyllä maalitauluun. Tämä challenge antoi mahdollisuuden hetken hengähtää, koska kolmas challenge oli sitä samaa saamarin nousua. Jos sitä ennen kisaa pelkäsi, että tulee kylmä litomärissä vaatteissa ja kengissä, ei siitä kylmyydestä ollut enää huolta, ihan mukavan lämmin oli. Myönnän, että tässä kohtaa sitä jo tuli ääneen mietittyä, että miksi h********ä tämä kisa vaikutti keväällä hyvältä idealta. Tästä noususta kun selvittiin Levin horizontiin, päästiin extrahaasteeseen, jätelavoille oli toiseen ajettu puruvesimoskaa ja toiseen jotain turvemönjää. Epäileväinen kiipeäminen ekalle lavalle, rämpiminen purumoskan läpi ja päässä ajatus, että tämähän on mukavan lämmintä. Kiipeäminen lavan reunalle ja hyppy turvemönjään jonka koostumus oli.... mielenkiintoinen ja meikäläisen ilme tallentamisen arvoinen. Sen ilmeen kuvaaja sitten ystävällisesti tallensikin ja sitä voi käydä ihastelemassa Facebookin Arctic Challenge-sivustolle ladatuista linkeistä ;-) Lavan jälkeen oli tovin matkaa armollista laskua ja neljäntenä challengena suohaaste, rämpimistä vetisessä rämeikössä. Jos joku ekassa haasteessa kannattelikin kenkiään käsissään vedenpinnan yläpuolella, sai viimeistään tässä kohtaa kasteltua tossunsa. Ja tästä kun selvittiin, päästiin ylittämään vielä yksi lumikasa ennen nousua Mordorille. Viidentenä varsinaisena haasteena kun oli World Cup Challenge, Levin word cup-rinteen, blackin nousu pystysuoraan ylös. Sen perhanan pöllin kantaminen oli tässä kohtaa täysin verrattavissa siihen, kun eräs nimeltämainitsematon hobittiherra kiikutti sen sormuksensa kaikkien örkkilaumojen läpi sinne tulivuoren syvyyksiin. Kaikki kyykkääminen salilla oli valmistellut meikäläistä tähän haasteeseen ja voin sanoa, että kaikki jo taaksejäänyt nousu nousun perään tuntui takalistossa, varmaan jo edellisen päivän nousujenkin takia. Mutta metri metriltä tästä selvittiin. Koska oltiin tosiaan vikassa lähdössä, oli rinteen liukas heinikko muuttunut kaikkien edellä menneiden kisailijoiden jaloissa jo sellaiseksi kivaksi heinän ja maan sekoitukseksi ja siinä sai välillä miettiä mihin sovittaa jalkansa. Pölli ehti tulla tässä haasteessa melko rakkaaksi, sitä piteli kuin lastaan peläten, että jos se siinä rinteessä putoaa ja kierii tunturin alas, alkaa koko homma alusta. Tai ehkä kyse ei ollut kiintymyksestä vaan jostain tukholmasyndroomasta, sitä kuvitteli kiintyvänsä siihen vihaamaansa puupötkylään. Saatoin olla sen pystysuoran kiipeämisen jälkeen sokissakin :-D Kauaa ei ehditty nousun jälkeen lepäillä, kutoshaasteena oli kantaa lavallinen painavia kiviä toiselle lavalle, siitä juoksu haasteele numero seitsemän, rengashaaste. Tämä haastepiste oli siinä mielessä tosi veemäinen, että sekä pisteessä jossa hakattiin renkaita lekalla eteenpäin, että pisteessä jossa kieritettiin traktorinrenkaita pisteestä A pisteeseen B ja takaisin A:han renkaita oli kummassakin vain kaksi ja kylmäntuulisen sumuisen Levin huipulla ehti pareja jäädä  jonoon tosi monta odottelemaan vuoroaan. Jäätävä tuuli ja märät vaatteet piti huolen siitä, että lihakset pääsi jonossa ollessa kylmettymään oikein huolella. Tehtiin se strateginen ratkaisu, että lekapisteessä punnerrettiin se 30 punnerrusta, jotta päästiin tämän jonon ohi pyörittämään traktorinrenkaita ja jatkamaan vähän nopeammin matkaa. Sitten sitä armasta pölliä raahattiin hernerokkasumussa (näkyvyys about 5 metriä) kivikkoista rinnettä alas ja toivottiin, että pysyttäisiin radalla. Kaikki ei pysyneetkään, koska ratanauhaa ei ihan aina nähnyt siinä harmaudessa. Kahdeksantena haasteena oli perinteinen tukinkanto. Ysihaaste zik-zak antoi vielä mahdollisuuden vuorottelevaan nousuun ja laskuun rinteessä, mutta tämä ei tuntunut enää pahalta, kun oli sen mustan rinteen noussut ja selättänyt! Zik-zakin jälkeen kymppihaasteena Lapland challenge, suopungin heitto ja voin nyt sitten kehua, että mua voi pyytää porohommiin koska vaan ;-) Vielä hetken matkaa laskettiin tunturia alas ja lopulta haasteeseen nro 11, saatiin se ekana haasteena ollut lammikko uida vielä pituussuunnassa. Ekan kolmanneksen ajattelin, että täähän tuntuu kivalta, ihan perus kesäuinti ja vesi lämpimämpää kuin ilma. Sitten alkoi lapojen välistä krampata, mutta parina ollut pikkusisko oli kartalla ja tsemppasi mut maaliin asti, armas pölli toimi tässä kohtaa hetken kellukkeena, niin sain krampin pois. Nousu lammesta, mitallikuksa kaulaan, edustava valokuva suohirviöistä maalissa ja sitten vaihtamaan kuivat vaatteet, ajomatka "kotiin", kuuma sauna ja lepoa ennen iltajuhlaa. Ja se mahtava fiilis vielä viikko kisan jälkeen, me selvittiin!!! Kyllä sitä tunnetta muistellessa on tullut kyyneleet silmiin. Ensi vuonna ehdottomasti uudelleen ja voin lämpimästi suositella muillekin. Iso kiitos järjestäjille, kanssakisaajille ja omalle parille, pikkusisko Tanjalle :-) Niin ja tietty kotijoukoille, etenkin omalle miehelle, joka piti kodin pystyssä sen aikaa, kun vaimo vietti urheilulomaa toisella puolella Suomea.

Kuva: Facebook

Klo 9 käytiin ilmoittautumassa ja hakemassa pölkky nro 57 <3

Varusteet valmiina

Maalissa. Sitten ihan pikku laittautumista iltajuhlaan...

Enemmän kuvia kisoista mm. Facessa Levi NYT ja Arctic Challenge -sivuilta sekä Lapland Imagen sivuilta, tunnelmia koko Levi Outdoor Fest-tapahtumasta täältä. 

Levillä

Lähdettiin pikkusiskon kanssa Leville tarkoituksena osallistua ke 29.7. Arctic Challenge-kilpailuun ja Levi outdoor festiin Levi Outdoor Festiin. Tietty myös siskosten laatuaika on plussaa, 11 tuntia suuntaansa autossa kaksistaan antaa kummasti tilaisuuden kaikenlaiseen mielipiteenvaihtoon:-) Saavuttiin tänne Sirkkaan eilen klo 18 maissa about 1000 km ajomatkan jälkeen ja tänään oltiin klo 8 reippaina Levi-tunturin juurella, koska päätettiin tehdä kevyt aamulenkki valloittamalla Levin huippu. Sateessa ja tuulessa ei hyttyset kiusanneet, ja vaikka ylämäessä usko oli koetuksella, oli kahden tunnin reippailun jälkeen olo mahtava (ja nälkäinen)!!! 

Elämästä. Käyttöohjeista. Pyykkikoneesta, jonka nukkasihti ei vetänyt enää yhtäkään roskaa.

On se jännää, että kaikkeen on olemassa käyttöohjeet, elämäänkin, mutta siitä huolimatta ensin pitää vaan itsepäisesti kokeilla tehdä oman päänsä ja omien mielihalujensa mukaan, hakata päätä seinään, kun ei mieleisellään tavalla pääsekään haluamaansa lopputulokseen ja sitten nöyrästi ottaa ne hiivatun käyttöohjeet käteensä ja toivoa, että saa jutun vielä toimimaan ja ettei ole tapahtunut niin isoa vahinkoa, että takuu ei korvaa ja korjaa. Minä itsekin olen ollut elämässäni itsekäs ja itsepäinen, lukenut käyttöohjeita, mutta kokeillut kuitenkin omalla tavallani, hakannut päätäni seinään, korjannut ja kompuroinut. Siivonnut jälkiä, kun pyykkikone kusee vedet lattialle, koska en mukavuudenhalussani putsaa nukkasihtiä vaikka ohjeessa niin sanotaan (tarkistin myöhemmin ja senkin ruotsinkielisestä ohjeesta, koska suomenkieliset oli hukassa), ollut inhottava toisille ja ihmetellyt sitten pöyristyneenä kun metsä vastaan just niin kuin sinne huutaa, käyttäytynyt kehnosti ja vaatinut toista kuitenkin käyttäytymään niin kuin elämän käyttöohjeissa neuvotaan. Ollaan me ihmiset jänniä kapistuksia. Vaikka niin aikuisia, niin loppujen lopuksi me ollaan niitä Taivaan isän keskenkasvuisia taimia. Niin se yksi Taimi-mummu joskus kaksitoista vuotta sitten vanhainkodissa sanoi "Minä olen Taimi, en koskaan ole valmis, vaan aina Taivaan Isän Taimi". Onneksi se Taivaan Isä pitää Taimista ja taimistaan huolen silloinkin kun pitää nöyrtyä ja taipua sen asian edessä, että ihminen on mukavuudenhaluinen hölmö jonka on helpompi syyttää kaikkia muita kuin itseään siitä, että elämä kolhii. Ja ne kodinkoneet; niiden kanssa tulee hyvällä tuurilla vastaan vakuutusyhtiö.

Kuva: Pinterest

Pikkujoulukausi korkattu

Naamakirjan kahvikuppihaaste on nössöille...

Ilmoittelenpa olevani hengissä, tosin lauantaiaamuna ensin pelkäsin kuolevani, sitten pelkäsin etten kuolekaan. Syynä tähän perjantai Hämeenlinnassa: Poets of the Fall, paras ystävä ja jatkot baarissa. Ei lisättävää. Kahden viikon kuluttua uusinta punttiksen porukan kanssa. Miten ihmiset selviää hengissä pikkujoulukaudesta?!? Miten kestää maksa?!? En ole poksauttanut omaani epämääräisillä sienipöperöilläni, mutta pikkujoulujen marinadit on petollista kamaa. Ei niitä kukaan pakota nauttimaan, mutta eihän niitä ilmaisia drinkkilippuja voi hukkaan heittää... 

Jostain syystä kuolattiin eturivissä niin, että heikommilla alkoi tehdä jo pahaa.

Sienipornoa. Jo perinteeksi muodostunut jokavuotinen sienipäivitys.

Oltiin keskimmäisen lapsen kanssa mun vikan lomapäivän kunniaksi sienestämässä ja katsastamassa millainen suppissyksy on kehittymässä. Hirveästi pikkuruisia suppilovahveroita tulossa ja tosi hyvin löytyi jo poimittavan kokoistakin. Lampaankääpiä löytyi kasapäin ja suurin osa oli pakko jättää metsään, koska ei oltaisi jaksettu kantaa niitä autolle ja säilötyt käävät ei ole niin kivoja koostumukseltaan, että niitä hirveästi käyttäisin. Sienikuivurin hankinta alkaa olla jo perusteltua, koska todennäköisesti tulisi koottua enemmän tattia ja kääpää, kun kuivattuja sieniä on helppo heittää mihin vaan. Lisäksi reissulta mukaan tarttui koivunkantosientä (toivottavasti, aina yhtä jännää onko se sittenkin myrkkynääpikkää), kanttarelleja pari litraa, rouskuja ja vahveroita suolasieniksi ja muutama kuusensuomuorakas (kiitti Kata, joka autoit puhelimitse kun kännyn sienisovellus ei osannut auttaa), joka kyllä vielä vähän epäilyttää, että uskallanko edes maistaa, sieni jossa on sekä suomuja, että piikkejä, ihan niin kuin söisi jotain esihistoriallista elukkaa... Aluksi Matu ei hoksannut suppiksia vaikka seisoi mättään keskellä, mutta lopulta kävi niin, että itse iloisesti loikin aarteiden yli ja heppuli huuteli perään, että äiti, unohdit suppikset. Kolmen tunnin rämpiminen otti jätkällä sen verran voimille, että kotimatkalla ikiliikkuja nukahti auton takapenkille. Seuraavaksi edessä sienisulkeiset, paistamista, pakastusta ja säilöntää. Vähän ahdistaa, että on viimeinen lomapäivä. Onneksi huomenna on jo työvuorolistan eka vapaapäivä, että saa hengähtää ;-) Mutta onhan mummuja ja pappoja jo ikäväkin, kumman rakkaiksi voi tulla ihmiset joista pitää huolta työkseen, ei sitä ehkä moni tajuakaan. 

Todistusaineistoa.

Edit: saaliista osa puhdistettu, suppiksia 1kg (sellainen viitisen litraa) ja kanttarelleja 500g (parisen litraa) ja pari kiloa haperoita ja vahveroita. Lampaankäävät ja muut jäi odottamaan uutta aamua, nyt ei jaksa enempää... Niin, ja päässä & puseron alla yhteensä viisi hirvikärpästä. Yök.