Autumn leaves

"The falling leaves drift by my window, The falling leaves of red and gold..."

Syksy taas, luvassa sienipäivityksiä facessa ja sienten kuvia blogiin. Illat alkaa aikaisin ja aamulla on kylmää ja sumuista, hyvä aika istua kököttää koneella ja miettiä mitä hauskaa keksisi. Taas on mennyt useampi kuukausi luovassa ummetuksessa (en todelakaan puhu tässä yhteydessä vatsani tilasta, kiitos antibioottikuurin), mutta koska tässä taloudessa raha tulee raa'asta työnteosta eikä bloggaamisesta, annan itselleni anteeksi. Kuluneisiin kuukausiin on mahtunut mm. Palliatiivisen hoitotyön täydennyskoulutusta, 30 opintopisteestä uupuu vielä muutama ja edessä tiukka rutistus, jotta joulukuussa saa paperit käteen, keskimmäisen lapsen ekaluokan aloitus, kesäloma, jota on enää muutama päivä jäljellä ja seuraava loma onkin kesällä 2015, sitä tuttua metsässä rämpimistä, sienestämistä, salilla ramppaamista ja pähkäilyä, että onko ne lihakset tosiaan vähän kasvaneet. Keskimmäinen lapsista harrastaa jalkapalloa ja pojan harkat ja pelit saneli aikalailla vapaa-ajan käytön koko kesän ajalta. Kesän ja syksyn aikana on tullut tavattua ystäviä ja kylänmiehiä, juhlittua parit hyvät aikuisten juhlat ja useammat lastenjuhlat. Töissä on riittänyt vauhtia ja jos ei nyt vaarallisia tilanteita niin haastavia kuitenkin kaiken ilon ja surun keskellä. Perhe on kasvanut viime kirjoituksen jälkeen hamsterilla, jonka keskimmäinen lapsi sai sen kunniaksi, että ekaluokka alkoi ja Martista onkin tullut rakas kaveri pojalle. Kaiken kaikkiaan tämä koulunaloitus oli äidille helpompi pala niellä kuin esikoisen, vaikkakin pitää myöntää, että meillä pitää just jämptilleen paikkansa kaikki stereotypiat kiltistä ja huolellisesta esikoistytöstä ja taivaanrannanmaalarihulivilipikkuveljestä. Kesän aikana totesin, että ensi vuonna otan kesälomani oikeasti siihen kuumimpaan kauteen ihan vaan sen takia, että töissä oli yhtä tuskaa ja tajusin myös, että mä olen syysihminen. Miksi kinkusta sulaa rasva kuumassa, mutta meikäläisestä ei? Tosin viimeaikoina olen tuntenut entistä enemmän syvää tyytyväisyyttä itseeni kaikin puolin, pitäisikö huolestua? Joku viisas kun on sanonut, että tyytyväisyys tappaa kehityksen. Mene ja tiedä, onneksi henkisestä kasvusta huolehtii esimurkkuikäinen tempauksineen.

Martti

Eka kouluaamu

Lapualla hiekkamontulla

Kotirannassa

Koko kesä on mennyt jalkapalloillessa, joukkueen tai kavereiden kanssa

Todistusaineistoa siitä, että mä olen joskus käynyt salilla istumassa

Aurinko ja vesi, niillä lapsetkin kasvaa

Yyterin auringossa

Terkut honeymoonilta!

Hej på dig!

Ei, edelleenkään ei olla yhdeksän vuotta häiden jälkeen päästy häämatkalle, vaan takana on viisi päivää työnantajan ja työtovereiden kanssa Luostolla ja vaikka olikin henkisesti kohtalaisen rankkaa olla oma hauska itsensä aamusta iltaan ja osittain vielä yölläkin ja päivät oli täynnä tiukkaa asiaa, niin melkoiselta irtiotolta tuo siitä huolimatta tuntui. Reissun perimmäinen tarkoitus oli perehdyttää meidät uudet ja uudehkot (joihin itsekin lukeudun mahtavalla vajaan puolentoista vuoden kokemuksellani) Ruskatalojen arvoihin ja toimintaperiaatteisiin. Aiheina noiden päivien aikana oli toimiva tiimi, resurssit, työmoraali, vuorovaikutus, luovuus ja kodikkuus joihin päästiin uppoutumaan todella hienosti yhdessä keskustellen ja eri ammattiryhmien näkökulmasta. Oman väen lisäksi oman shownsa veti näyttelijä Jaana Saarinen. Päivät kului siis perehtyen, keskustellen, luoden ja oppien, nauraenkin, illat työkavereiden kanssa seurustellen, päivän aiheista vielä jatkaen, makeasti nauraen, lenkkeillen, toiset hiihti ja viihtyi rinteessä. Hetkeen ei ole ollut vatsalihakset niin hellinä kuin oli tuolla reissulla. Yllättävän nopeasti kului tuo 850 kilsan bussimatkakin suuntaansa, kun koko ajan oli ahtaan-ja suljetunpaikankammoiselle bussin vessan pelkääjälle jotain odotettavaa, eli koska seuraava vessatauko. Siinä sai yhdessä vaiheessa muistutuksen siitä, miltä asukkaasta/potilaasta/asiakkaasta tuntuu mikäli soittaa hälykelloa vessaan apua saadakseen ja toisesta päästä hoitaja vastaa laiskasti että odotapa hetki. Hetki voi olla kohtalaisen pitkä riippuen siitä mikä on kummankin osapuolen käsitys hetken pituudesta ;-) Voin sanoa, että paluu arkeen oli ankea kun joka aamu ei edessä ollutkaan runsasta aamupalatarjoilua pekoneineen ja munineen eikä kaksi kertaa päivässä päässyt noutopöytään lappamaan valmista sapuskaa kitaansa. Ilma oli mainio, paljon lunta mutta päivällä muutama aste lämmintä. Hiljaistahan tuolla oli näin loma-aikojen ulkopuolella, mutta kyllä tällä porukallakin paikallisessa karaåkepaikassa meteliä saatiin aikaiseksi! Paljon uutta ajattelemisen aihetta tuli monessa asiassa ja toisaalta myös tarvittavaa vahvistusta omille ajatuksille siitä mitä on laadukas hoitotyö ja millainen on toimiva työyhteisö. Monessa asiassa auttaa jo paljon, kun oma asenne on kohdillaan. Nyt pitäisi vaan tuon vajaan viikon opit ja innostus saada tartutettua muihinkin. Kaunis kiitos Ruskatalojen palveluyhdistykselle antoisista päivistä ja työtovereille hyvästä seurasta!!! Aika harva paikka näinä taloudellisen ahdingon aikoina tarjoaa työntekijöilleen tuollaisen perehdytysmatkan palkallisena täydellä ylläpidolla ja kyllä mä väitän, että tuo lisäsi ennestäänkin monen sitoutumista työnantajaan. Ja mikä tärkeintä, sitoutumista yhteisiin toimintaperiaatteisiin sen tärkeimmän asian, meidän asukkaiden, hyväksi.

                              

Long time no c; paatosta opiskelusta ja vähän vanhustyöstäkin

Enää en vaivaudu edes pahoittelemaan sitä, että näitä mun aivopieruja ilmestyy tänne bloggeriin hävyttömän harvaan tahtiin. Tässä on sellainen pikkuinen projekti kuin oma elämä menossa ja vaikka tuntuu, että kerrottavaa olisi miten paljon, ei sitä kaikkea eikä edes pientä osaa kykene useinkaan pukemaan sanoiksi. Viimeisin juttu on palliatiivisen hoitotyön oppisopimustyyppinen täydennyskoulutus, joka alkoi maanantaina. Hassua tajuta ekojen koulupäivien aikana, että ajatus siitä, että musta tulisi isona maailman paras saattohoitaja, on kypsynyt hiljalleen viimeisen 12 vuoden hoitotyössä saatujen kokemusten lomassa. Ennen pidin itseäni niin kuntoutukseen ja kuratiiviseen hoitotyöhön suuntautuneena, mutta kaikki ne hetket kun olen saanut/joutunut saattamaan nuorempia ja vanhempia ihmisiä viimeiselle matkalle, on tuntuneet antavan onnistuessaan niin vahvan tunteen siitä, että palliatiivinen hoitotyö ja saattohoito on se mitä mä haluaisin joskus tulevaisuudessa tehdä. Joku saattaa lukea tätä kuin piru raamattua ja alkaa vauhkota eutanasiasta, mutta siitä tässä ei ole kyse. Kyse on siitä, että kenenkään ei tarvitsisi kulkea sitä viimeistä matkaa kärsien ja kituen ja aivan yksin. Että omaisilla olisi joku johon tukeutua kun voimat ja taidot ei riitä. 

Muutenkin viimeinen puoli vuotta on tullut taas pyöriteltyä hoitotyön etiikan ja hoitotyön päätöksiä ohjaavien asioiden äärellä kun ei vaan voi käsittää sitä, miten maailmaan voi mahtua hoitotyöntekijöitä jotka tekee asioita vaan koska joku on käskenyt tehdä. Että päivästä toiseen joku voi mennä ja tehdä työnsä ajattelematta mihin se kaikki perustuu? Miksi niiden diabeetikkojen varpaanvälejä kurkitaan, miksi Marevan-annostusta säännöllisesti tarkistetaan, miksi asentohoito on tärkeää, miksi saattohoidossa olevaa potilasta syötettäessä ei samalla tekstailla kavereille vaan keskitytään juuri siihen hetkeen sen ihmisen kanssa, miksi vuodepotilaan lakanat ei saa olla rypyssä, miksi niitä verenpaineita ja painoja otetaan säännöllisesti ja mistä muutokset voi kieliä. Miksi toiset kyseenalaistaa ihan pienenkin jutun, mutta toiset ei tunnu miettivän edes pientä hetkeä että miksi joku pienikin huomio voi olla ensiarvoisen tärkeä. Ja joskus tuntuu turhauttavalta, että vaikka miten hyvin olisi yritetty perhedyttää, vastauksena joka asiaan on silti, että en mä tiedä, ei kukaan kertonut. Ahdistaa miten usein tulee mieleen sanonta "Ei kannettu vesi kaivossa pysy". Jos etiikantaju ja halu ottaa selvää ei ole ihmisessä itsessään, niin mitä ihmettä asialle voi tehdä. Miten mitään työtä jaksaa tehdä jos ei ole minkäänlaista halua kehittää itseään, päästä eteenpäin, tehdä työstä mielekkäämpää. Ja miten ne työntekijät jaksaa jotka välittää vanhuksista ja tietää asioista ja yrittää välittää eteenpäin tietoa joka ei kiinnosta toista pätkääkään? Ja jos akuuttipuolella työskentelevien kollegojen asenne on, että vanhustyössä menee hoitajan taidot hukkaan ja se on jotenkin vähemmän arvokasta ja hienoa kuin työskentely sairaalan akuuttipuolella, niin miten kauan tätä jaksaa kukaan hoitaja jolla on vähääkään älyä? Kun pitää puolustella valintojaan jopa kollegoille? Ja kun esimiehelle pitää yrittää kehittää vedenpitävät perustelut miksi vanhuksia hoitava sairaanhoitajakin kaipaa kertausta ja koulutusta kädentaidoista. Perustella sitä, että haluaa ylläpitää ammattitaitoaan. On järjetöntä, että vielä nytkin sivistyneessä Suomessa pitää säätää lakeja vanhusten turvaksi, koska suositukset eivät riitä. Vanhustyöhön kelpaa joidenkin johtoportaiden esimerkin mukaan lähestulkoon tyttö kadulta ja päättäjät kyttäävät vain mitoituksia. Käsiparien lisäksi vanhustyössä(kin) tarvitaan myös päätä. Minä toivon, että kun minun vanhempani ovat vanhoja ja joskus kun itsekin tästä vanhenen, minua hoitavat hoitotyön ammattilaiset, käsiparit, joilla on sydäntä, järkeä, hoitotyön etiikka ja näyttöön perustuva hoitotyö hallussa. Täydellinen en ole minäkään ja mitä kauemmin tätä on tehnyt, sitä paremmin on ymmärtänyt oman keskeneräisyytensä, mutta niin kauan kuin jaksaa nähdä vaivaa oman ammattitaitonsa eteen, peli ei ole menetetty. 

Kun kaikki menee metsään...

...menen metsään. Jotenkin sitä tuntee itsensä jonkun sortin hipsteriksi kun huomaa tekevänsä niitä samoja juttuja jotka pappa ja äiti opetti, kun olin lapsi. Niinkuin tuo sienestäminen ja luonnossa kulkeminen. Ne vaan saa olon turvalliseksi, metsä on mun turvasatama. Kummasti mieltä painavat asiat painuu toviksi taka-alalle, kun rämpii umpimetsässä etsimässä a) kanttarelleja b) reittiä takaisin sivistyksen pariin onnistuttuaan jälleen kerran sekoittamaan suuntavaistonsa. Kohtalon ivaa, että ajattelin katsastaa suurta sienireissuani edeltävänä iltana millainen tarjonta minua odottaa ja  piipahdin lapsuudenkotini vieressä olevassa metsässä kasvonaamio kasvoilla ja yöhousut jalassa vain törmätäkseni litraan  kantarelleja ja sitten kun seuraavana päivänä rämmin kolmatta tuntia pitkin metsiä koluten kaikki idioottivarmat kanttrellipaikat saan saaliiksi yhden ainokaisen herkkutatin. Ei mitään muuta. Istuin kannon nokassa ja söin v******seen suklaapatukkaa. Mutta palkitsevaa oli se, että siellä hiukset havuja täynnä sai ajatukset järjestykseen ja mieltä painanut ahdistus jäi jonnekin sysimetsään. Elämästä selviää sittenkin hengissä, tuli vastaan mitä vaan.

On siis kevät...

Minä se olen kohtalaisen kova tyttö (taitaa se tyttöys olla jo kauas taakse jäänyttä aikaa) lupailemaan, että pidempiä taukoja kirjoitteluun ei enää tulisi, mutta ah, olen epäluotettavuudessani yhtä luotettava kuin junan vessa ;-) Täytyy myöntää, että kirjoittamisen sijaan on aika mennyt aika tehokkaasti töiden ja kodin merkeissä ja siinä sivussa mahdollisimman paljon salilla ja lenkillä. 

Suurempaa draamaakaan ei ole elämään tullut, paljon on kyllä tullut pohdittua sitä miten pienestä kaikki voi olla kiinni. Joskus niinkin pienestä kuin millin läpimittaisesta luomesta. Sellaisen reilu kuukausi sitten bongasin jalkaterän ulkosyrjästä ihan sattumalta, siis sikäli, että saliharjoittelun myötä on notkeus noussut potenssiin puuhevonen ja jotenkin ei vaan jalat taivu, en liiemmin ole luomia koskaan sillä silmällä katsellutkaan. Mutta siinä se minua pällisteli, pienen pieni musta ja vähemmän tarkkarajainen luomi. Ajatus siitä riivatun kirpunjätöksen kokoisesta uudesta väriläiskästä jäi vaivaamaan sen verran, että päätin käydä sitä esittelemässä työterveyslääkärille. Hän oli sitä mieltä, että aihetta huoleen ei ole, mutta teki lähetteen huulen reunassa olevasta luomesta koska se ajoittain kutisi. Vanhan työpaikan kirurgi sitten nappasi sekä huulen luomen että tuon jalkaterän kiusankappaleen pois ja laittoi ne tarkemmin tutkittavaksi. Voin sanoa, että meni suurin osa kaksi viikkoa myöhemmin tulleesta puhelusta ohi, kun kirurgi sanoi sanat "Huulesta otettu luomi oli normaali, mutta, sitten tulee tämä mutta". Kaikeksi onneksi tuo ikävä pikku solumuutosmöykky saadaan pois päiväjärjestyksestä sillä, että poistetaan kudosta vielä vähän lisää, mutta mielialaa kyllä vähän onnistui laskemaan leikkauksen jälkeinen hoito-ohje KASVAIMEN poiston jälkeen. Sen saman hoito-ohjeen jota on tullut monelle luettua kerran jos toisenkin päiväkirurgian puolella. Miten paljon herttaisemmalta kuulostaa ihomuutos kuin kasvain. Kasvain kuulostaa kuolemantuomiolta vaikka sitä se ei tässä tapauksessa kuitenkaan ole. Mitenköhän sitä reagoisi sanaan syöpä? Toivottasti sitä ei tarvitse koskaan kokea. Mutta vaikka sydän pompahti hetkellisesti kurkkuun ja taisi jopa kurkata suusta ulos, oli tuo pienen pieni mutta hyvä muistutus siitä, että elämä on aikamoisen arvokasta ja ihminen on joskus tosi pieni. Tärkeintä on pitää hyvää huolta itsestään ja lähimmäisistään ja nauttia pienistäkin asioista (lukuunottamatta sitä pienen pientä luomea) eikä aina vaan tuhlata aikaa siihen että koko ajan kaipaa jotakin muuta kuin jo on saavuttanut ja aina jonnekin muualle kuin missä parhaillaan on. Toki eteenpäin elämässä pyrkien. En kyllä koe tulleeni pelästykseni jälkeen yhtään sen paremmaksi ihmiseksi, niin en vielä päässyt valaistumaan, mutta kyllä sitä taas katsoo elämäänsä vähän eri tavalla. Aika paljon sitä vaan on saanut aikaiseksi.

Kevätauringon myötä taitaa taas kuvaaminenkin kiinnostaa sen verran enemmän (lue: ulkoilu kun maassa ei ole sitä inhottavaa valkeaa kakkaa ja pakkasta -25), että ihan aidosti postaukset lisääntyy ;-) Eli rehellisesti: palaan asiaan jälleen muutaman kuukauden kuluttua. 

Kootut kotkotukset vol.2013

Julkaisin jo tämän vuoden puolella yhden tekstin vain hävittääkseni sen ihan omatoimisesti vahigossa bittitaivaantuuliin, taisi olla before-kuntokuvani liikaa jopa kohtalolle :-D Koska olen luonteeltani enemmänkin epäilevän varovainen kuin rämäpäinen ja spontaani, en lähde nyt kohtaloa toiste uhmaamaan. Todettakoon vain, että tämän kuun kestävä rasvojen tiristely sujuu kohtalaisesti, kaksi kiloa on lähtenyt, tosin taitaapi olla enemmän nestettä kuin laardia, mutta en valita.  Olo on joka tapauksessa slimmimpi. Sunnuntaina uusi salituttavuuteni Sanna oli ihana ja otti minut mukaan omiin treeneihinsä ja sen myötä on yläkroppa ollut arka siitä lähtien, nyt jo sentään saan vedettyä housut jalkaan, paidan riisuminen on vielä tuskaa. Viimeksi tosin tänään herätessäni mietin, että ehkä kehonhuolto ja huolellisempi venyttely pitäisi ottaa asiaksi jotta olo olisi vähemmän puuhevoseen viittaava... Tässä suoraan Sannalle vielä iso kiitos tästä kivusta ja särystä. Tämä on sulaa hulluutta, mutta aivan mahtavaa. Jos en näyttänyt kärsivältä silloin, niin nyt näytän ;-) Mä olen kaksi päivää nyt vain miettinyt miten kiva juttu oli kun otit mut mukaan ja olen tosi kiitollinen! Olisipa minulla edes puolet sun iloisuudesta, valoisuudesta ja sydämellisyydestä sekä innosta. Maksan vielä korkojen kera takaisin ja taatusti tungen itseni mukaan sun huoltojoukkoihin ;-)

Helmikuussa olisi tarkoitus aloittaa Fitfarmin Advanced juuri Sannan kannustuksen ansiosta. En tosiaan vielä ole ihan huippu-urheilija eikä kokemusta ole niin paljon kuin monella joka kyseiseen juttuun osallistuu, mutta väitän, että kun teen parhaani ja vielä sen yli, saan taatusti tempauksesta irti paljon sekä ravintoon, lisäaineisiin että treenaukseen liittyen. Jos ja kun vaan teen asiat mahdollisimman huolellisesti, ei kunto voi kahdentoista viikon jälkeen ainakaan kehnompi olla, oli lähtötaso mikä tahansa :-D 

Seuraavaksi kulutan vapaapäivääni tahimalla Zalandon asiakaspalvelun kanssa. Taas. Ette voi uskoa miten hankalaksi kyseinen pulju laittaa asiakkaan rahojen palautuksen kun asiakas meneekin ja palauttaa tilaamansa tuotteet. Palautin pakettini ohjeiden mukaan 12.12.12 ja luojan kiitos säilytin palautuskuitin, koska edelleenkään pakettini ei ole saapunut perille "logistiikkaongelmien" vuoksi. Täytettyäni ja postailtuani muutamiakin dokumentteja Zalandolle odottelen nyt vain, että ilmoitus rahojeni palautuksesta pamahtaisi minulle. Edellisestä tilauksesta tuli sähköpostiin myös viesti kun maksuni oli kirjautunut heidän ohjelmaansa, tästä kadoksissa olevasta paketista ei ole s-postia tullut joten odotan innolla milloin he lähettävät viestin, että en ole maksanut tilaustani. Onneksi tästäkin on kuitti tallessa jotta voin senkin heille ystävällisesti lähettää... 

Ohjeistuksena kaikille jotka miettivät Zalandolta tilaamista: 1) Älä tilaa! 2) Jos kuitenkin päätät pelata uhkapeliä rahojesi kanssa, älä palauta tuotteita koska palautus ei useampien nettikirjoitusten perusteella ole kyseisen firman vahvuus, laita vääränkokoiset vaikka huuto.net-sivustolle myyntiin 3) Säilytä kaikki mahdolliset tositteet palautuskuitista maksukuittiin ja suosittelen olemaan asiakaspalveluun yhteydessä sähköpostitse, jotta kaikki on tallessa mustana valkoisella, virolaisittain suomea puhuva asiakaspalvelu ja huono ja rätisevä linja eivät helpota asiaa laisinkaan. Lupaan palata asiaan ja kertoa tulevista käänteistä, myös positiivisista kunhan asia etenee. Jos jotain positiivista, niin tilaus josta pidin kaikki tuotteet, onnistui kaikin puolin sujuvasti. Suosittelen kuitenkin lämpimästi esim. Nelly.comia tai Espritin nettikauppaa. Kenkien kanssa Brandos on ollut toimiva. 

Sitten onkin jo aika ottaa päiväunet, taitaa olla joka alkuvuoden ongelma tämä jatkuva väsymys ja vetämättömyys. C-vitamiinista ja muista lisäravinteista toivon olevan piakkoin jo apua asiaan. 

Terveyttä, onnea sekä nettikaupoissa että muussakin elämässä ja rakkautta kaikille myös vuonna 2013!!!

Rauhaisaa joulua!

Taas hävyttömän pitkä blogihiljaisuus, mutta nyt lupaan, että tähän asiaan tulee parannus alkuvuodesta, kun salin puolella alkaa puhaltaa uudet tuulet ja tulee ehkä jotain kirjoitettavaa tännekin! Joulu tulla jolkottaa, maailmanlopusta selvittiin, joskin eilen ruokakaupassa pellästyin aamuvuoron jälkeen joutuneeni Maailmanlopun odottajat-sarjan kuvauksiin... Nyt kuitenkin jouluruuat hankittu meillekin, kinkkukin paistettu ja joulusiivous tehty, kuusihan on seissyt olkkarissa ylväänä jo 1.12. lähtien, lähti vähän lapasesta joulun odotus, kun isäni antoi meille tekokuusen (hyvästi siis sillekin periaatteelle, että meille ei sellaista hökötystä tule, selkeä maailmanlopun merkki tuokin) ja kaivoin koristeet kaapista heti. Töissäkin kuusi kunnossa, puurojuhla juhlittu ja itsellä kolme päivää vapaata, joten nyt saa rauhoittua odottamaan seuraavaa maailmanloppua ja siinä samalla voi nauttia tästäkin joulusta niin kuin se olisi viimeinen ennen oikeaa suurta pamausta ;-) Nyt painun glögimuki kädessä sohvalle lasten kanssa, iltapäivällä salille ja teille toivotan suloista ja rakkauden täyttämää joulua!